Pitkästä aikaa

Hei taas ja anteeksi pitkästä tauosta! On ollut kaikenlaista pientä pohdittavaa ja blogi on joutunut olemaan hieman sivussa. Tässä kuitenkin uusi taustakuva. Jatkan blogia omien epäilysteni mukaan joulukuussa, jolloin käsittelen (yllätys, yllätys) joulua. Lähettäkää kommentteja omista joulukokemuksistanne, voitte myös antaa ehdotuksia jouluaiheista, joita voisi käsitellä. Rauhallista marraskuun loppua!

Love, love, loooove

Kuvitelkaa, että teidän täytyy selostaa itsestänne toiselle ihmiselle. Kertomiseen liittyy yksi sääntö: et saa puhua mitään rakkaudesta ja rakastamisesta. Eikös kerronta mene aika latteaksi?

Rakkaus on käsitteenä hieman harhaanjohtava. Tietyissä tilanteissa sitä käytetään liikaa, kun taas tietyissä liian vähän. Valaisen hieman mitä ajan takaa. Ihmiset puhuvat rakkaudesta monissa yhteyksissä: ”Rakastan kissaani. Rakastan pitsaa. Rakastan harrastustani.” Toisaalta, ihmiset harvemmin sanovat: ”Rakastan ystävääni.”

Rakkaudesta on löydettävissä monia eri muotoja. On kiihkeää rakkautta, joka vallitsee seurustelun alkuvaiheessa. Sitten on lempeää rakkautta, mitä on erityisesti huomattavissa vanhemmissa pariskunnissa. Ja tietysti omiin vanhempiinsa tuntee erilaista rakkautta kuin seurustelukumppaniinsa. Itse sanoisin, että ystävyys on myös yksi rakkauden muoto.

Kun asiaa ajattelee, ystävyydessä ja rakkaudessa on paljon yhteistä. Ne molemmat perustuvat luottamukseen ja toisen hyväksymiseen sellaisena kuin hän on. Molempia pidetään myös elämän polttoaineena: jokainen ihminen tarvitsee ystäviä ja rakastajan. Erona tosin se, että ystäviä voi olla monta, mutta sielunkumppaneita on yleensä vain yksi. Ellei sitten haaremia perusta.

Miettikääpä sitten elokuva, jossa ei ole yhtäkään romanttista kohtausta. Menee hyvin vaikeaksi. Erityisesti minua ovat viime aikoina huvittaneet lastenelokuvat; oli piirretty mikä tahansa, sinne mahtuu aina romantiikkaa ja rakkautta. Mielenkiintoista kyllä, kiinnostus kumppanin etsimiseen herää monilla vasta yläkoulussa. Tai ammattikoulussa/lukiossa. Tai myöhemmin. Mutta vakavan seurustelun alkaminen alakoulussa lienee harvinaista. Miksi siis lastenelokuvat ovat täynnä rakkautta? Kenties siksi, että elämä ilman rakkautta on tylsää. Eikä sellainen ole terveellistä kenellekään.

Ajan autoa – olen siis olemassa?

Näin syysiltojen pimentyessä mikään ei ole niin ihanaa kuin kävelylenkit myöhään illalla. Eilen varsinkin ihana kuutamo valaisi tietäni ja taskulampun patterit säilyivät ainakin jonkin matkaa.

Autoilijana olen huomannut, että valitettavan harvat jalankulkijat ottavat autoilijoita huomioon mitä tulee pimeään. Jalankulkijoilla on yksi naurettava heijastin, useimmilla ei sitäkään ja vaatteet ovat mustat. Monet elävät siinä harhaluulossa, että katulamppujen alla näkyy hyvin… PÄINVASTOIN.

Jalankulkijoiden ja autoilijoiden välillä tuntuu vallitsevan jatkuva vihasuhde. Autoilijan on aivan pakko hurauttaa suojatien yli ennen jalankulkijaa kun taas jalankulkijan on aivan pakko kiitää tien yli (paikassa jossa ei ole suojatietä) niin, että auto joutuu hidastamaan vauhtiaan.

Autoissa on myös toinen asia, missä on reilusti parannettavaa. Autot väistävät jalankulkijat usein niin täpärästi, että itsekin olen meinannut kaatua kumoon kuin keihäs. Lisäksi asia, joka sanan todellisessa merkityksessä sokaisi minut eilen.

Olin liikkeellä tosiaan niin myöhään, että eteensä tuskin näki. Onneksi mukanani oli hyvä taskulamppu ja suojaliivi. Kannattaa hankkia sellainen, näin auto näkee liikkujan jo pitkän matkan päästä. Autoilijoille muistutetaan siitä, kuinka tärkeää on laittaa lyhyet kohdatessa toisen auton. Tämä on päivänselvää ja helppo muistaa. Vaikuttaa kuitenkin olevan toivottoman vaikeaa tehdä samaa jalankulkijan kohdalla. Miksi? Ihan yhtä törkeää on sokaista jalankulkija kuin autoilijakin.

Jalankulkija ei toki aiheuta niin paljon vahinkoa kuin sokaistunut kuljettaja, mutta ei tunnu kovin mukavalta nähdä valopisteitä pimeässä pitkään autojen jo kadottua ja huojua jotenkin eteenpäin.

Eli siis, ehkä pitäisi parantaa jalankulkijoiden ja autoilijoiden yhteiseloa. Kiitos!

Rillit vinoon ja menoks

Euroopassa 30–40 prosenttia väestöstä kärsii likinäköisyydestä. Se on paljon, mutta ei mikään yllätys. Miettikää itse kuinka monta rillipäätä näette päivänne aikana. Puhumattakaan piilolasien käyttäjistä sekä niistä, jotka ovat korjanneet näkönsä leikkauksella.

  

Itselläni oli pitkään täysin moitteeton näkö. Aluksi hämmästelin huomatessani, kuinka ystäväni saattoi osoittaa sormellaan pitkälle kadun toiseen päähän ja luetella mutkattomasti kauppojen nimiä kylteistä. Kun itse siristelin niin pitkälle, näin kyllä kyltit, mutta teksti oli mennyt sumeaksi sekamelskaksi. Aivan kuin katsomani kohde olisi muutamien satojen metrien sijaan kilometrien päässä. Mutta kaikki näkevät näin, ajattelin.

Oma likinäköisyyteni kehittyi hitaasti ja niin huomaamattomasti, etten tajunnut asiaa ennen kuin havahduin siihen, etten erottanut puista enää yksittäisiä lehtiä, vaan kaikki oli vihreää puuroa.

Suurimman osan näistä puutteista huomasin vasta saatuani lasit, sillä näkö on monimutkainen asia. Jos ihminen pitää vuorokauden laseja, jotka kääntävät näkemämme maailman väärinpäin, ihminen alkaa lopulta nähdä maailman oikeinpäin. Tämä johtuu siitä, että silmä pyrkii korjaamaan virheet. Niinpä kun likinäköisyyteni kehittyi, en huomannut pitkiin aikoihin mitään, ajattelin näkeväni yhtä hyvin kuin ennenkin.

Nykyään näköni on huonontunut sen verran, etten näe television tekstejä ilman laseja. Likinäköisyydessä on tosin se hyvä puoli, että erittäin lähelle näen hyvin. Voin siis lukea kirjaa ilman laseja, mutta silloin minun on pidettävä kirjaa hyvin lähellä, mikä tekee lukemisesta hieman hankalaa. On paljon rentouttavampaa pitää laseja ja asettaa kirja juuri niin pitkän etäisyyden päähän kuin haluaa.

En tiedä muista rillipäistä, mutta itse pystyn olemaan myös ilman laseja. Esimerkiksi kampaajalle mennessä otan lasit jo kotona pois päästä, jotta silmäni ehtisivät tottua. Joka tapauksessa, jos olen yli kuusi tuntia ilman laseja, silmiäni särkee ja toisinaan se yltyy päänsäryksi, joten pyrin olemaan mahdollisimman paljon lasit tiukasti nokalla.

Olen myös huomannut asian, joka huvittaa minua suunnattomasti. Lasittomuus ja ympäristön sumuisuus aiheuttaa minussa uneliaisuutta, varmaan siksi, että olen tottunut ottamaan lasit pois päästä vain käydessäni nukkumaan.

Olen elänyt suurimman osan elämästäni ilman laseja. Pienempänä kuvittelin, etten ikinä saisi kokea elämää rillipäänä, mutta toisin kävi. Laittaessani ensimmäiset lasit ensimmäistä kertaa kasvoilleni Instrussa, koin heti, että jokin osa minua loksahti kohdalleen. Tuntui kuin minulta olisi puuttunut ruumiinosa, joka oli viimein, pitkällisen etsinnän jälkeen (lasien valitseminen ON vaikeaa) loksahtanut paikoilleen.

Nykyään en osaa kuvitella elämääni ilman laseja. Jotkut ajattelevat lasien olevan haitta ulkonäölle. Ilman laseja koen näyttäväni… en hullulta…en liioin hassultakaan, mutta vieraalta. Katson peiliin ja mietin: Kuka tuo on?

Piilolasit eivät ole minun juttuni. Itseäni ahdistaa jo pelkkä ajatus siitä, että tunkisin jotain silmääni. Myönnetään, olen hyvin herkkä mitä tulee silmiin. Minulle oli yhtä tuskaa opetella aikoinaan pelkkä ripsivärin käyttö (onnistuin jotenkin tökkimään sitä lähes jatkuvasti silmääni). Ja silmätulehdusta olen aina vihannut, ottaisin paljon mieluummin kaksi oksennustautia ja viikkojen yskän, mutta ei silmätulehdusta KIITOS.

Sairaalakammoisena ihmisenä leikkaus ei tässä vaiheessa erityisemmin houkuttele, varsinkaan SILMÄLEIKKAUS. Yrgh. Nautin elämästä paljon enemmän lasien kanssa ja jos joskus aikuisena haluan käyttää piilolinssejä, sitten käytän. Jos haluan leikkauksen, sitten menen sinne. Mutta tällä hetkellä haluan olla oma itseni. 

Odottavan aika on PITKÄ

Olen perjantaituulella. Aamulla ei tuntunut yhtään perjantailta, mutta tunne tuli sisälleni päästessäni takaisin kotiin. Koko päivän on ollut ihana lumivaippa maassa, olen todella hyväntuulinen. Ja ihana viikonloppu tiedossa, ah ^^

Odottelen kärsimättömänä sitä, että Inception -elokuva tulisi kauppoihin. Kävin katsomassa sen elokuussa ja täytyy sanoa, että se on ehdottomasti yksi parhaimpia näkemiäni elokuvia. Upeat näyttelijät, uskottava vaatetus, uskomattoman upea toteutus; en keksi siitä elokuvasta mitään huonoa. Paitsi sen, että se olisi saanut kestää puoli tuntia kauemmin.

Niille, jotka siis eivät ole nähneet, katsokaa ihmeessä. Ohjaajana Christopher Nolan ja päähenkilönä iki-ihana Leonardo DiCaprio, joka ei näytä juuri vanhenneen sitten Titanic-aikojen. Ja musiikit tuohon elokuvaan on säveltänyt musiikin ihmemies Hans Zimmer, joka on säveltänyt musiikkeja moniin muihin suosittuihin elokuviin, kuten Pirates of the Caribbean, Gladiator ja The Dark Knight.  

Rauhaton yö

Uskokaa täi älkää, kohta on marraskuu. Jo 14 päivää lokakuuta on kohta takana. Hurjaa miten nopeasti aika kiitää. Toisinaan se kyllä saisi kiitää nopeammin, muun muassa viime yönä.

Menin aikaisin nukkumaan, sillä olin toivottoman väsynyt. Alkuyö sujuikin hyvin, mutta pikkutunneilla alkoi painajaissarja. Heräsin jokaisen unen jälkeen ja haukoin henkeäni.

Pienempänä painajaiset olivat paljon miellyttävämpiä. Silloin painajaisessa oli selkeä ”pahis”, milloin se oli jäärouva, milloin mörkö ja milloin pelottava haamu. Nykyään suurin osa painajaisistani on paljon sekavampia. Hulluinta on, että painajaisissani saattaa olla jopa rauhallinen ja hyvä ilmapiiri, mutta herätessäni tajuan jonkin olleen unessa pahasti pielessä. Silloin pakokauhu lävistää kehoni ja saa sormet puristamaan tyynyn epämääräiseksi möykyksi.

Viime yönä pahin kaikista painajaisista oli juuri tällainen. Herättyäni siitä purin huultani ja käperryin sikiöasentoon ja rutistin itsenäni. Tuntui kuin unessa olisi ollut jonkinlainen suojaverkko, jonka kadottua jäin yksin tyhjyyteen. Tyhjyyteen, joka on kylmä ja kolea. Tyhjyyteen, jonne uppoaa kuin kivi veteen eikä löydä enää tietä pinnalle. Olisi tässä joku vieressä, ajattelin. Joku joka lohduttaisi, joku joka sanoisi, että aamulla kaikki on paremmin. Sitä on tosiaan vaikea uskoa pikkutunneilla, jolloin todellisuus tuntuu epätodelliselta ja uni näkyy vielä kirkkaana mielessä.

No, luotan siihen, että huonon yön jälkeen tulee yleensä parempi yö.    

Asiaa rohkeudesta

Aloittaessani blogin tutuiltani tuli monenlaista kommenttia. Monet olivat hämmästyneitä ja joku sanoi minua rohkeaksikin. Rohkea? Minä? En nyt sentään. Blogin aloittaminen oli kyllä kova pala, tai tarkemmin sanoen se, kun sai pohtia ja miettiä; kyllä vai ei, kyllä vai ei. Valitsin ”kyllä"-vastauksen, enkä ole katunut. Päinvastoin. Minusta on tullut niinkin blogiriippuvainen, että sisäinen pakko pakottaa minua kirjoittamaan lähes päivittäin.

Blogin aloittamisen jälkeen kirjoittaminen ei ole siis ollut mikään ongelma. Enemmänkin pelkään, että blogini ylikuormittuu tästä virtuaalisesta päiväkirjastani. En voi sanoa olevani rohkea, koska kirjoitan blogia. Enemmänkin blogin kirjoittaminen tuntuu omalta lepohetkeltä, jolloin voi hetkeksi istua koneen ääreen ja koota paperille päässä risteileviä ajatuksia. Rohkeus on, mikäli olen ymmärtänyt oikein, sitä, että uskaltaa toimia pelosta huolimatta.

Yksi asia missä tarvitsen rohkeutta, ovat korkeat paikat. Jos joudun kiipeämään korkealle, kiipeäminen kyllä onnistuu, mutta huipulla jähmetyn niin totaalisesti kuin ihminen vain jähmettyä voi. Pidän kaksin käsin puristaen kiinni olinpaikastani ja tärisen päästä varpaisiin. Vaikka saisin hengitykseni tasaantumaan ja ajatukset lähtisivät uudelleen liikkeelle, jäseneni tärisevät kuin sähköiskun voimasta. Hullua on, että luonnonmuodostumissa en koe korkeanpaikankammoani. Alpeilla olin yksi niistä harvoista, jotka oikeasti nauttivat vuoristoajelusta.

Toinen asia missä tarvitsisin rohkeutta, on ehdottomasti jo moneen kertaan esille päässyt empiminen. Tietyt muutokset pelottavat, koska ei tiedä mihin ne johtavat. Samoin pelkään tilanteita, joita en kykene hallitsemaan, joiden kulkuun en itse pysty vaikuttamaan.

Sitten kolmas asia, nimittäin ahtaanpaikankammo. Näistä kolmesta pelostani voi vetää yhden johtopäätöksen: Chilen kaivosmiehet ovat rohkeita ja minä en kestäisi kahta kuukautta 700 metrin syvyydessä.        

Elokuun viidentenä päivänä sortunut San Josén kulta- ja kuparikaivos on toiminut uskomattoman tapahtumaketjun näyttämönä. Miehiin saatiin ensimmäistä kertaa yhteys 22. elokuuta, kun heiltä saadusta viestistä selvisi, että kaikki miehet ovat elossa. Kuullessani kyseisen uutisen olin kuin puulla päähän lyöty. Toisinaan sitä todella uskoo, että kaikki järjestyy ja tuo kyseinen hetki oli sellainen.

Miesten pelastamiseksi aloitettiin pitkän, mutta kapean pelastuskuilun rakentaminen. Tänään, 13.10.2010 kello hieman yli kahdeksan Suomen aikaa, voimme seurata suorana Chilen kaivosmiesten pelastumista. Yhden miehen nosto kaivoksesta kestää vartin, tällä hetkellä heitä on nostettu kolme, kun 30 miestä on vielä loukussa.

En voi kuin hämmästellä kyseisten kaivosmiesten rohkeutta, omaisista puhumattakaan. Ajatus siitä, että joutuisi elämään syvällä maan alla 30 asteen kuumuudessa pari kuukautta…ihan pahaa tekee. Eikä kukaan pysty sanomaan millaista tunteiden pyörremyrskyä omaiset ovat joutuneet kestämään odottaessaan perheenjäseniään kotiin. Ei kukaan, paitsi he itse. Odotus on ollut aluksi pelkoa ja kauhua, kun tieto romahduksesta tuli. Sittemmin tieto muuttui suunnattomaksi iloksi, kun tuli tieto miesten hämmästyttävästä henkiinjäämisestä.

Tällä hetkellä maapallon asukkaiden päät ovat kääntyneet Chileen odottamaan kaivosmiesten pelastumista. Itse uskallan huokaista vasta siinä vaiheessa, kun viimeinen mies on nostettu maankamaralle. Minä koko muun maailman tavoin toivon, että tämä uskomaton ja ainutlaatuinen pelastusoperaatio onnistuisi.