torstai 30. syyskuuta 2010

Pieniä ihmeellisiä asioita

Outoa miten pienet asiat voivat vaikuttaa niin paljon. Tänä aamuna olin kaikkea muuta kuin pirteä peipponen. Suurin piirtein hammasta purren tuli hommat aloitettua. Tuskin edes huomasin, että aurinko paistoi ulkona. Saatuani töistä tarpeekseni lysähdin täysin. Laitoin radion päälle, jotta en joutuisi kuuntelemaan yksinäisyyttä. Radiosta tuli jokin kappale, jota en ennen ole kuullut. En ollut erityisen yllättynyt, kuuntelen nykyään harvemmin radiota kuin koskaan ennen.

Huomasin, että pitäisi kuunnella useammin. Pian hymy levisi kasvoilleni ja muutaman kertosäkeen jälkeen mutisin jo muistamiani sanoja. Kappaleen jälkeen juontajat toivottelivat hyvää torstaita ja minulle tuli ensimmäistä kertaa tunne, että tämä voisi oikeasti olla sellainen.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Kadonneet asiat

Syyskuun alkaessa näytti siltä, kuin viisivuotias olisi päässyt tuhrimaan kalenterini. Merkintöjä, viivoja, nuolia ja suttuisia yliviivauksia siellä täällä; tee sitä, tee tuota ja muista tämä. Nyt lokakuuta vilkuillessani kalenteri näyttää oudon…tyhjältä. Pitäisikö asialle tehdä jotain?

No jaa, tekemisenpuutetta ei ole, vaikka en ole vielä lyönyt kaikkia suunnitelmiani lukkoon. Hyvä uutinen on, että jonkinlainen avustajansijaisuus on tiedossa, mutta työpäivien määrästä en vielä tiedä. Odotan innolla alkavia työtehtäviä, kaipaan jo todella jotain vaihtelua.

Joskus asiat joita emme osaa odottaa ovat juuri niitä, jotka varmimmin tapahtuvat. Pari päivää aikaisemmin yritin epätoivoisesti ladata koneelta tiedostoja, mutta en onnistunut. Kokeilin moneen kertaan tavalla, jonka olisi pitänyt tuottaa tulosta, mutta valmiita latauksia ei sitten löytynyt mistään. Edes ulkopuolisen asiantuntija-apu ei tuottanut tulosta. Siinä vaiheessa aloin todella suuttua.

Tänä aamuna löysin yllättäen tiedostot – aivan eri paikasta kuin missä niiden olisi pitänyt olla. No, loppu hyvin kaikki hyvin, tiedostot olivat kunnossa ja sain kaiken tarvitsemani. Eikös joku viisas kerran sanonut, että etsi sieltä, missä tavarasi eivät voi olla. Sillä tavalla ne yleensä löytyvät. Sääli vain, että minulla on joukko muitakin asioita, joiden pitäisi löytyä… 

Tiedostojen lisäksi olen viime päivien aikana löytänyt uudelleen itseluottamukseni. Toisinaan pelko ja epävarmuus aiheuttavat kierteen, josta ei pääse millään eroon. Tällaisina hetkinä on vaikeaa luottaa omiin kykyihinsä. Jalat eivät yllättäen kanna silloin kuin pitäisi ja ongelmat tuntuvat vyöryvän niskaan. Sellaisina päivinä on hyvä hengähtää hetki ja vilkuilla taakseen asioita, jotka on jo saanut saavutettua.

Jos sieltä vaikka löytyisi samalla muutama hukkunut asia. 

tiistai 28. syyskuuta 2010

Pientä ajatusleikkiä

Eilen oli äidinkielen esseekoe, jossa mitattiin suomalaisten lukiolaisten kypsyyttä. Esseekoe nähdään nimittäin kypsyyskokeena. Tänä vuonna kysymykset vaikuttivat helpommilta kuin edellisvuoden vastaavat. Itse en olisi ainakaan saanut sanaakaan esseeseen: ”Mitä sähkö on?” Lisäksi tämän vuoden kysymykset oli selvästi valittu oppilasta kiinnostavista aiheista, jotka olivat lisäksi ajankohtaisia. Ja löytyihän sieltä yksi blogiinkin liittyvä tehtävä: Bloggaan – olen siis olemassa.

Mitä tämäntyyppinen tehtävä kertoo äidinkielen esseekokeessa? Ainakin sen, että blogit nähdään ajankohtaisena ilmiönä. Epäilen, että bloggaajien keskuudessa tehtävä kuusi on ollut erityisen suosittu. Varsinkin jos Tanssii tähtien kanssa-tyyppiset televisio-ohjelmat ovat jääneet vieraiksi tai lukemistutkimukset eivät ole innostaneet. Epäilen, että joillain abeilla on ollut jopa valinnanvaikeutta tehtävien suhteen, sillä ne ovat olleet hyviä ja monipuolisia. Toivottavasti jokainen abi onnistui löytämään juuri sen itseä kiinnostavan aiheen.

Selvästi näyttää myös siltä, että blogit ovat saamassa suurempaa jalansijaa (kenties?). Ehkä blogitehtävän löytyminen musiikkisanoitusten ja kirjallisuuden sekä median joukosta kertoo blogien kasvavasta suosiosta. Nykyään yhä useampi kirjoittaa blogeja ja kommentoi niitä. Tämä aiheuttaa kuitenkin myös ongelmia, nimittäin kuka tahansa voi luoda blogin ja kirjoittaa sinne mielensä mukaan. Ovatko blogit siis tulevaisuudessa yksi tekstimuoto, luotettava tietolähde vai pelkkää ajanvietettä? Tehdäänkö tulevaisuuden blogeista kirjoja? Sitä sopii miettiä…

maanantai 27. syyskuuta 2010

Omasta riittävyydestä

Myönnän olevani perfektionisti. Haluan onnistua asioissa joita teen ja pikkuvirheet harmittavat minua tuntikausia. En tiedä, mistä olen ammentanut oudon ”pakko onnistua” -asenteeni. Kenties siihen on vastauksena tietty kunnianhimo yhdistettynä ahkeruuteen ja yrittämishaluun.

Olen aina ollut ahkera oppilas ja suorittanut tunnollisesti kaikki tehtäväni. Vaikka yritän kaikkeni monissa asioissa, tuntuu, ettei se kuitenkaan ole riittävästi. Ja se satuttaa.

Tietysti olen tyytyväinen hyviin saavutuksiini, toisinaan kuitenkin toivon, että voisin antaa itselleni luvan hillitä vauhtia. Perheeni hokee aina: ”Tee parhaasi, se riittää.” Se on ollut minulle hyvä neuvo. Ei ihmiseltä voi odottaa konemaista, täydellistä suoritusta. Pitäisi riittää, että tekee sen minkä pystyy. Se, mihin se johtaa, jää nähtäväksi.

Menen nyt tekemään jotain, missä ei voi epäonnistua. Kävelylenkki musiikin tahdissa odottaa…    

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Syksy saa – puu


Eilisessä Hesarissa oli Viivi ja Wagner -sarjakuva, joka käsitteli ajankohtaista aihetta: syksyä. Wagner teki sarjakuvan alussa hienon huomion: ”Illat pimenevät.” Ne, jotka ovat pitäneet korvansa auki maantiedon oppitunneilla muistavat, että 23.syyskuuta on syyspäiväntasaus, jolloin päivä ja yö ovat yhtä pitkiä. Tämän jälkeen päivät lyhenevät aina talvipäivän seisaukseen (valitettavasti se tulee vasta 22.joulukuuta), minkä jälkeen päivät pitenevät jälleen. Nyt on siis aika hyvästellä aurinko, ainakin osittain.

Ihmiset kokevat päivien lyhenemisen eri tavoin. Toiset varautuvat talven varalle kutomalla ja hankkimalla sylikaupalla kynttilöitä (taidan itse kuulua tähän kategoriaan), kun taas toiset masentuvat tyystin ja rukoilevat kesää takaisin. Tuntuu pahalta ajatella, että syksy olisi vain masennuksen ja kylmyyden aikaa.

Olisi ihanaa, jos ihmiset oppisivat nauttimaan syksystä, vaikka se ja talvi ovatkin toisinaan harmaita ja pimeitä vuodenaikoja. Suomi on ihmeellinen paikka ja olemme erityisessä asemassa, kun saamme nauttia tällaisesta vuodenaikojen ringistä. Ihmisten tulisi tuoda kesän pirteys ja positiivisuus myös talven keskelle, kuten yhdessä joululaulussakin lauletaan: ”No onkos tullut kesä nyt talven keskelle…”

Aikaisemmassa blogitekstissäni, ”Väsymyksen syksy”, totesin, että kaamosta ei tarvitse toisaalta myöskään hävetä. Jos on kaamosmasennukseen taipuvainen ihminen, ei tarvitse väkisin muuttaa itseään. Se, että on masentunut pimeyden takia, on varmasti paljon parempi vaihtoehto, kuin olla masentunut jonkun kuoleman tai itsetuhoisten ajatusten takia. Tärkeintä on, ettei masennus pääse pitkäkestoiseksi ja johda vakavaan sairastumiseen. Siitä on vaikeaa, joskus mahdotonta, päästä pois.

Näillä sanoin haluan toivottaa lukijoilleni oikein hyvää syksyä!

lauantai 25. syyskuuta 2010

Huomenta!

Ookei, tänään taitaa olla parempi päivä. En muista, milloin viimeksi olisin nukkunut yhtä hyvin kuin viime yönä, joten sekin saattaa vaikuttaa asiaan. Nyt oman blogin tekeminen alkaa mennä rutiinilla, mutta olen kohdannut yllättävän ongelman. Haluaisin seurata muiden blogeja, mutta en tiedä mistä aloittaisin. Ehdotuksia?

Tekisi mieli pitää lomaaaaaa. Nytkin olisi yhtä jos toista tehtävänä ja mhmhmh, täällähän minä kirjoittelen. Lisäksi olisi paljon asioita, joita todella haluaisin tehdä (mutta mistä aikaa?). Onneksi työurakkani rauhoittuu hieman kuun vaihtuessa, en kestä enää zombioloa.

Kuun vaihtuessa työrutiinini tulee muuttumaan aika reippaasti. Tulevaisuudessa vietän entistä enemmän aikaa kotona, mutta se myös lisää työurakkaani. Reippaasti. En siis pääse viettämään ”vapaapäiviä”, kuten monet minulle väittävät.

Minulle on tapahtumassa myös yhtä jos toista mielenkiintoista tämän lisäksi. Mikäli kaikki sujuu suunnitelmieni mukaan, pääsen kouluun avustajansijaiseksi. Mahtava asia, nimittäin edellisessä työssä sain naurettavan palkan. Nyt ottaa päähän. Kenties rahatilanne on korjattavissa alkavalla työjaksolla.

Odotan suurella innolla alkavaa työtäni, pääsen kokeilemaan jälleen jotain uutta. Vähän vaihtelua syksyyn :)

perjantai 24. syyskuuta 2010

Lost and forgotten

En voi väittää, että olisin pitänyt Venäjän tämänvuotisesta Euroviisukappaleesta. Kappaleessa oli kyllä hyväkin puolensa, erilaisuus. Kyseinen sävellys todella erottui muista kappaleista, jotka olivat suurimmaksi osaksi balladeja. Ei enempää Euroviisuista… Kappaleen nimi vain sopi erityisen hyvin päivän aiheeseen.

Joskus on päiviä, jolloin tuntee olevansa todella eksyksissä. Silloin tuntuu, että mikään ei onnistu. Kaikki yritykset tuntuvat johtavan vain pettymyksiin. Silloin tekisi mieli ostaa iso pussillinen karkkia ja käpertyä omaan huoneeseen nukkumaan talviunta, joka kestäisi ainakin huhtikuun puoliväliin.

Yleensä tapanani on ollut kirjoittaa vielä loppuratkaisu ja kaikki menee hyvin – lopetus, mutta tällä kertaa minulla ei ole antaa sellaista. Taidan mennä etsimään sitä…jostain.  

torstai 23. syyskuuta 2010

Lisää ajasta?


Kenties se on iästä tai jostain muusta seikasta johtuva piirre, mutta aika on melko kiehtova käsite. Monesti vanhoilla ihmisillä on tapana muistella omaa nuoruuttaan, kun taas lapset valittavat sitä, kuinka hitaasti aika voi kulua. Sitten me välimaastossa…kauhistelemme sitä, kuinka nopeasti aika voi mennä.

”Vastahan me nähtiin…” ”Eeeei, siitä on jo kaksi viikkoa.” Kuulostaako tutulta? Yllättäen kalenteria vilkaistessaan huomaa, että elokuu on muuttumassa syyskuuksi. Siitä tulikin mieleeni, ensi viikolla on syyskuun viimeinen viikko. Aika osaa tuudittaa ihmisen pelottavaan transsiin, josta jossain vaiheessa hätkähtää hereille. Eihän minulla vielä ole mitään kiirettä, ehtiihän sen ja sen ja sen ja senkin homman tehdä myöhemmin. Ei mikään ihme, että useat kärsivät stressistä. Suunnattoman työurakan jääminen viimetinkaan veisi hermot keneltä tahansa.

Toisinaan on mukavaa, kun aika lentää. Moni varmasti odottaa edessä häämöttävää syyslomaa. Jokainen viettää sen tavallaan, toisilla on lentolippu takataskussa, jolla pääsee mahdollisimman kauas arjen kiireestä, kun taas toiset valitsevat kotimaan. Onkohan kuinka moni menossa Lappiin syyslomalla? Sääli, että ruska ehti mennä menojaan etuajassa. Tiedättekö, en ole koskaan käynyt Lapissa, mutta se olisi kyllä kiinnostava vierailukohde. Yksi ystäväni kävi siellä, hän oli eniten huumaantunut koskemattomista hangista, puhtaasta lumesta sekä raikkaasta, puhtaasta ilmasta. Raitis ulkoilma sai kuulemma siellä aivan uudet mittasuhteet.

Toiset meistä pysyttelevät luultavasti syyslomalla kotinurkissa, itse taidan kuulua tähän sektoriin. Tietenkin on myös niitä, joilla ei ole syyslomaa ollenkaan. Oma syyslomani kuluu osittain työskennellen. En ole kuitenkaan katkera; enää 91 päivää jouluaattoon! :D

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Väsymyksen syksy


Mitä muistatte tästä syksystä? Minulla tulevat ensimmäisenä mieleen vesisateet, pimeä, harmaa ilma sekä väsymys. Väsymys joka kolottaa jalkoja ja selkää. Iho kalpeana, silmät verillä, kädet rakoilla. Niin, sitä se syksy on. Tai voisi olla. Minusta se on paljon enemmänkin.

Syksyllä on ihanaa katsoa kuinka lehdet vaihtavat väriään. Itse olen jouluihminen ja rakastan talvea, joten syksy on minulle myös talven odotusta. Kyllä räntäsäätkin kestää, kun tietää, että on jotain hyvää odotettavissa. Syksyn pimeinä hetkinä rapsutan koiraani, joka juoksee pölmistyneenä jokaisen putoavan lehden perässä ja katsoo maailmaa silmät pyöreinä kuin pikkulapsi.

Syksyn pimeimpinä aikoina täytyy kuunnella lempimusiikkia ja lukea mielikirjoja. Eräällä tutullani on tapana sanoa: ”Kyllä kaamoksen aikana saa olla kaamosmasennusta. Ei se ole asia joka täytyisi kieltää ihmisiltä.” Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Toisinaan on hyvä olla masentunut ja allapäin, kunhan muistaa merkitä itselleen reitin, jota osaa seurata myöhemmin takaisin. Kun itkut on itketty, on aika jatkaa eteenpäin.

Syksyllä kävelylenkit tuntuvat ihanilta. Itse kävelen vuoden ympäri, joten olen huomannut selviä eroja vuodenaikojen lenkeissä. Keväällä on toisinaan hyvin märkää ja sulanutta lunta tulee paljon sisään. Kesällä puolestaan on joinain päivinä liian kuuma kävellä. Syksyllä on usein miellyttävä tuulenvire, mutta toisinaan lämpöä kesän jäljiltä. Talvisin ei tule liian kuuma, eikä kylmä, jos on pukeutunut riittävän hyvin, mutta lumessa kahlaaminen ja jäässä liukastelu vievät välillä hermot.

Tulen nopeasti hyvälle tuulelle liikkumalla. Asiat, jotka ovat painaneet mieltä, ovat pian unohdettuja ja kaukaisessa menneisyydessä. Liikunta on myös mainio tapa purkaa kiukkua. Eilen sain tästä taas muistutuksen kun taistelin blogini kanssa. Kaaoksen keskellä puhkuin kiukkua ja pettymystä, sillä koneen kanssa taistelu oli vienyt minulta aikaa. No, pienen liikuntasession jälkeen olin löytänyt uudelleen sisäisen tasapainotilani ja tsadaa, tässähän tämä blogi on, edelleen pystyssä.

Oma asennoituminen merkitsee paljon niin tietotekniikassa kuin vuodenajoissa. Kannattaa siis ympäristön muuttamisen sijaan muuttaa ensin omia näkemyksiä ja vasta sitten ulottaa asiaa ympärilleen. Vaikenen tämän päivän osalta, uusi ihana kävelylenkki odottaa…

tiistai 21. syyskuuta 2010

Ei tämä ollutkaan niin helppoa…


Heipä hei, olen nyt tosiaan aloittanut blogin kirjoittamisen ensimmäistä kertaa elämässäni. Otan avosylin vastaan kommentteja ja olisi kiva kuulla lukijoiden mielipiteitä. Kyseessä on blogi, jossa pohdiskelen enemmän tai vähemmän. Olen suht positiivinen persoona, joten kirjoittamani jutut tulevat olemaan (toivottavasti) piristävää luettavaa. Minusta löytyy myös se synkkä puoli, joka haluaa käydä mielessään läpi maailman synkkiä syövereitä.  
   Noin vuosi sitten ajattelin, etten ikinä loisi omaa blogia. Ajattelin, että päiväkirjamainen mielentyhjennys ei vain ole minun juttuni. Ei olekaan, mutta tässä sitä nyt sitten ollaan. Nostan hattua kaikille, jotka kirjoittavat blogia. He ovat omistautuneet muille ihmisille kirjoitusten ja kuvien kautta. En tiedä mitä itse tässä haen, kenties tekemistä sateiseen päivään. 
   Luultavasti kirjoitan, koska päiväkirjani uhkaa täyttyä ääriään myöten (kansissakin jo tekstiä) ja koneella teksti syntyy lähes itsestään. Lisäksi olen viime aikoina ajatellut usein, että ”nyt alan kirjoittaa blogia.” Silloin tällöin olen jopa saanut hyvän ajatuksen, mutta sitten kun olisi pitänyt päästä itse asiaan, blogin tekemiseen, mieli olikin täynnä esteitä. Emmä ehkä kuitenkaan, tuli ajatuksista ensimmäisenä. Siinä menee niin paljon aikaa. Voisin käyttää sen ajan hyödyllisemminkin. Ja jos ei mene paljon aikaa, kyllästyn siihen muuten vain. Jonain päivänä huomaan, ettei tekstiä synny lainkaan. Silloin kaikki entinen olisi ajanhukkaa. Vai olisiko?

Mikä loppujen lopuksi on ajanhukkaa ja mikä ei ole? Usein ajatellaan, että nuoriso hukkaa aikaansa ajamalla autolla kaikkialle minne pääsee, kunhan on ajokortin saanut. Mutta ajamaan oppii vain ajamalla. Samoin ajatellaan, että lapset, joilla ei ole harrastuksia, hukkaavat aikaansa tekemällä kaikenlaista muuta. Lukeminen, pelaaminen ja ystävien näkeminen lasketaan usein ajanhukaksi (ellei kyseessä ole koulukirja).

Ajan hukkakäyttöön löytyy varmasti tosi hieno, tiivistetty näkemys sivistyssanakirjasta, mutta taidan todeta sen sijaan oman määritelmäni: ajan hukkaaminen on sitä, että hyppää pois junasta. Jättää tilaisuuden, vaikka sitä tarjotaan. Kannattaa tarttua mahdollisuuksiin, joita elämä tuo tullessaan. Itse olen huomannut, että kannattaa osallistua myös suurtöisiin projekteihin (jotka vievät aikaa, energiaa ja mielenterveyttä), sillä lopussa kiitos seisoo. Itse sain paljon enemmän kuin pyysinkään.   

Lukijat