Heipä hei, olen nyt tosiaan aloittanut blogin kirjoittamisen ensimmäistä kertaa elämässäni. Otan avosylin vastaan kommentteja ja olisi kiva kuulla lukijoiden mielipiteitä. Kyseessä on blogi, jossa pohdiskelen enemmän tai vähemmän. Olen suht positiivinen persoona, joten kirjoittamani jutut tulevat olemaan (toivottavasti) piristävää luettavaa. Minusta löytyy myös se synkkä puoli, joka haluaa käydä mielessään läpi maailman synkkiä syövereitä.
Noin vuosi sitten ajattelin, etten ikinä loisi omaa blogia. Ajattelin, että päiväkirjamainen mielentyhjennys ei vain ole minun juttuni. Ei olekaan, mutta tässä sitä nyt sitten ollaan. Nostan hattua kaikille, jotka kirjoittavat blogia. He ovat omistautuneet muille ihmisille kirjoitusten ja kuvien kautta. En tiedä mitä itse tässä haen, kenties tekemistä sateiseen päivään.
Luultavasti kirjoitan, koska päiväkirjani uhkaa täyttyä ääriään myöten (kansissakin jo tekstiä) ja koneella teksti syntyy lähes itsestään. Lisäksi olen viime aikoina ajatellut usein, että ”nyt alan kirjoittaa blogia.” Silloin tällöin olen jopa saanut hyvän ajatuksen, mutta sitten kun olisi pitänyt päästä itse asiaan, blogin tekemiseen, mieli olikin täynnä esteitä. Emmä ehkä kuitenkaan, tuli ajatuksista ensimmäisenä. Siinä menee niin paljon aikaa. Voisin käyttää sen ajan hyödyllisemminkin. Ja jos ei mene paljon aikaa, kyllästyn siihen muuten vain. Jonain päivänä huomaan, ettei tekstiä synny lainkaan. Silloin kaikki entinen olisi ajanhukkaa. Vai olisiko?
Mikä loppujen lopuksi on ajanhukkaa ja mikä ei ole? Usein ajatellaan, että nuoriso hukkaa aikaansa ajamalla autolla kaikkialle minne pääsee, kunhan on ajokortin saanut. Mutta ajamaan oppii vain ajamalla. Samoin ajatellaan, että lapset, joilla ei ole harrastuksia, hukkaavat aikaansa tekemällä kaikenlaista muuta. Lukeminen, pelaaminen ja ystävien näkeminen lasketaan usein ajanhukaksi (ellei kyseessä ole koulukirja).
Ajan hukkakäyttöön löytyy varmasti tosi hieno, tiivistetty näkemys sivistyssanakirjasta, mutta taidan todeta sen sijaan oman määritelmäni: ajan hukkaaminen on sitä, että hyppää pois junasta. Jättää tilaisuuden, vaikka sitä tarjotaan. Kannattaa tarttua mahdollisuuksiin, joita elämä tuo tullessaan. Itse olen huomannut, että kannattaa osallistua myös suurtöisiin projekteihin (jotka vievät aikaa, energiaa ja mielenterveyttä), sillä lopussa kiitos seisoo. Itse sain paljon enemmän kuin pyysinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti