Joulutervehdys 2

Hei! Lukekaa ihmeessä edellisin tekstini :) kirjoitin joulutarinan ja tässä on siitä versio in English. Sama tarina, mutta muutin henkilöiden nimet (älkää kysykö miksi, se vain tuntui luontevalta :D). 

A Christmas tale

”Mom! I believe in angels.” ”Oh, sweetheart. Nice to hear that.” A small girl smiled. ”You should go to bed”, Janet said. “But I’m not tired.” ”I can see that…” Janet was very tired. Her little girl obviously wasn’t.

    

”I want to see them”, Alica told with a quiet voice. “See what?” Janet asked. ”Angels, I must see them!” Janet turned and looked down to her little child. ”Well, just a minute.” Alica stayed in the hall while Janet was walking around the house. She took with her every angel she found: a doll, a statue, a candle, and finally she returned with many kinds of angels. But her little sunshine was unhappy: “I want to see real ones.”

   

“Oh dear”, Janet’s heart sank. She was exhausted. ”It’s not that simple.” “Why?” Alica was disappointed. Her big blue eyes were shining. ”You see…” Janet started and took a deep breath, ”if you see an angel, you are really lucky. Only few have seen them. It’s very rare to see them, because usually they don’t want that.” “Why?” ”Because, honey”, Janet smiled, ”I know, you don’t understand. It’s difficult to understand why we can’t see something which is so magical and marvelous.”

   

“Are you tired now?” Janet asked hopefully. ”Of course I’m not”, Alica gasped, ”can I go outside?” “Now?” Janet looked at her watch, “it’s already late, you should go to sleep.” ”I know, but I can’t sleep.” Janet stopped to think that for a while: ”Okay, but only this time. And you must come back after half an hour.” “Mom, you are the best!” Alica was suddenly happy and chirpy. I know, Janet thought.

   

With Janet’s help, Alica was soon ready to go. It’s snowing again, Janet thought when she was washing the dishes. She was wondering.  Christmas is coming… how about presents and meals? Should I invite my aunt as well? She wondered. Maybe I should invite only  my mother and father.

   

”Mom! Mom!” Alica shouted. ”Honey!” Janet was smiling, ”how you came so early?” “I saw them! The angels, I saw them!” ”What?” Janet was dazzled. ”Now I can go to bed”, Alica informed with a great smile, ”good night!” “Good night!” Janet repeated and watched how her little girl was dancing up the stairs.  Impossible, Janet thought, but Alica almost never lied. Furthermore, Alica was extremely happy. She could’t pretend something like that. So it had to be real. “Oh, I wonder…” Janet whispered when she switched the lights off and went to bed.    

Joulutervehdys

Heipä hei lukijat! :) On ollut kiireitä kirjoitusprojektien kanssa, mutta tässä teille pieni joulutarina piristämään päivää. I hope you like it. 

Joulutarina

“Äiti!” Ella ilmoitti kimeällä äänellä, ”minä haluan nähdä enkelin!” ”Vai niin”, hänen äitinsä vastasi väsyneenä. ”Ihan oikeasti”, Ella vaati. Hänen siniset silmänsä loistivat: ”Äiti kiltti. Minä haluan, haluan oikein kovasti.” Kuului syvä huokaisu, kun Tiina jätti hetkeksi tiskivuoren. ”Vai haluat nähdä enkelin?” Ella nyökkäsi innostuneena: ”Juu! Meille kerrottiin koulussa enkelikuorosta, joka ilmestyi paimenille. Haluan nähdä ne!”

   

”Hetki vain”, Tiina ilmoitti ja kiiruhti viereiseen huoneeseen. Hän haali käsiinsä kaiken mahdollisen, mikä vain liittyi enkeleihin edes jollain lailla; enkelikello, enkelinukke, enkelikynttilä, enkelikuusenkoriste ja enkelitaulu. Tiina palasi tavaramäärän kanssa eteiseen, missä Ella odotti jo kärsimättömänä. Pieni tyttö näytti erittäin pettyneeltä nähdessään tavaramäärän. ”Ei, äiti. Ymmärsit väärin. Haluan nähdä niitä oikeita enkeleitä.” ”Kulta, olen kovin pahoillani”, Tiina aloitti asettaessaan tavarat tyttärensä eteen, ”mutta tämän lähemmäs en pääse.”

   

Ella otti enkelinuken käteensä, jolloin hänen silmästään karkasi kyynel. Nukke tärisi hänen käsissään. ”Kulta, olen todella pahoillani”, Tiina mutisi, ”mutta älä sure. Katsos, hyvin harvat näkevät enkeleitä. Vain harvat ja onnekkaat”, puhuessaan Tiina pyyhki kyyneleet Ellan kasvoilta. ”Miksi?” Ella kysyi kimeällä äänellä. ”Koska…” Tiina aprikoi, ”koska he pitävät arvoituksista.” Ella mietiskeli hetken.

   

”Oletko nyt valmis nukkumaan?” Tiina kysyi johdattelevasti, ”kello on jo aika paljon.” ”Ei väsytä.” ”Sepä yllätys…” Tiina henkäisi. Hän itse oli rättiväsynyt. ”Haluan mennä ulos”, Ella ilmoitti. ”Mitä?” Tiina kiekaisi, ”tähän aikaan? Nuori neiti, nyt taidat vitsailla.” ”Mutta, kun minua ei nukuta”, Ella huomautti, ”ehkä minua sitten nukuttaa.” ”Eikös Nukkumatti ilmesty yleensä lastenhuoneeseen?” Tiina hämmästeli. ”Kai hän välillä saa ulkonakin käydä”, Ella huomautti siihen.

   

Lopulta Tiina antoi periksi: ”Selvä, mutta vain puoli tuntia. Sitten tulet heti sisään.” Tiinan avustuksella Ella sai nopeasti ulkovaatteet päälleen ja valmis lähtemään ulos. Tiina päätti käyttää aikansa hyödyllisesti ja jatkoi sotaansa tiskivuorta vastaan. Samalla hänen päässään pyöri erilaisia mietteitä joulusta ja joululahjoista.

   

”Äiti! Äiti!” Ella oli tullut odottamatta sisään ja tuonut kinokset mukanaan. ”Kulta, varo, tuot hirveästi lunta sisään…” Ella vähät välitti äitinsä puheista: ”Minä näin ne! Enkelit, minä näin ne!” Tiina tuijotti Ellaa silmät pyöreinä. ”Nyt minä voin mennä nukkumaan”, Ella ilmoitti tyytyväisenä, ”hyvää yötä.” ”Hyvää yötä”, Tiina vastasi ja jäi tuijottamaan tytärtään, joka tanssi rappuset ylös huoneeseensa.

   

Tämä ei voi olla totta, Tiina pohti pyyhkiessään keittiön pöytää. Toisaalta Ella ei juuri koskaan valehdellut. Itse asiassa hän valehteli vain pakon edessä. Nyt ei ollut sellainen tilanne. Lisäksi Ella oli ollut todella innoissaan tullessaan sisälle. Ei hän olisi ollut niin innoissaan, jos ulkona ei olisi todella tapahtunut jotain.

   

Tiina kurkki ikkunasta ulos pimeään pihaan, jota vain katuvalot valaisivat. Hän yritti etsiä valkoista hahmoa puiden katveesta, mutta mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei näkynyt. Tämäpä kumma, hän mietiskeli sulkiessaan verhot ja kivutessaan rappuset ylös huoneeseensa.                  

Pitkästä aikaa

Hei taas ja anteeksi pitkästä tauosta! On ollut kaikenlaista pientä pohdittavaa ja blogi on joutunut olemaan hieman sivussa. Tässä kuitenkin uusi taustakuva. Jatkan blogia omien epäilysteni mukaan joulukuussa, jolloin käsittelen (yllätys, yllätys) joulua. Lähettäkää kommentteja omista joulukokemuksistanne, voitte myös antaa ehdotuksia jouluaiheista, joita voisi käsitellä. Rauhallista marraskuun loppua!

Love, love, loooove

Kuvitelkaa, että teidän täytyy selostaa itsestänne toiselle ihmiselle. Kertomiseen liittyy yksi sääntö: et saa puhua mitään rakkaudesta ja rakastamisesta. Eikös kerronta mene aika latteaksi?

Rakkaus on käsitteenä hieman harhaanjohtava. Tietyissä tilanteissa sitä käytetään liikaa, kun taas tietyissä liian vähän. Valaisen hieman mitä ajan takaa. Ihmiset puhuvat rakkaudesta monissa yhteyksissä: ”Rakastan kissaani. Rakastan pitsaa. Rakastan harrastustani.” Toisaalta, ihmiset harvemmin sanovat: ”Rakastan ystävääni.”

Rakkaudesta on löydettävissä monia eri muotoja. On kiihkeää rakkautta, joka vallitsee seurustelun alkuvaiheessa. Sitten on lempeää rakkautta, mitä on erityisesti huomattavissa vanhemmissa pariskunnissa. Ja tietysti omiin vanhempiinsa tuntee erilaista rakkautta kuin seurustelukumppaniinsa. Itse sanoisin, että ystävyys on myös yksi rakkauden muoto.

Kun asiaa ajattelee, ystävyydessä ja rakkaudessa on paljon yhteistä. Ne molemmat perustuvat luottamukseen ja toisen hyväksymiseen sellaisena kuin hän on. Molempia pidetään myös elämän polttoaineena: jokainen ihminen tarvitsee ystäviä ja rakastajan. Erona tosin se, että ystäviä voi olla monta, mutta sielunkumppaneita on yleensä vain yksi. Ellei sitten haaremia perusta.

Miettikääpä sitten elokuva, jossa ei ole yhtäkään romanttista kohtausta. Menee hyvin vaikeaksi. Erityisesti minua ovat viime aikoina huvittaneet lastenelokuvat; oli piirretty mikä tahansa, sinne mahtuu aina romantiikkaa ja rakkautta. Mielenkiintoista kyllä, kiinnostus kumppanin etsimiseen herää monilla vasta yläkoulussa. Tai ammattikoulussa/lukiossa. Tai myöhemmin. Mutta vakavan seurustelun alkaminen alakoulussa lienee harvinaista. Miksi siis lastenelokuvat ovat täynnä rakkautta? Kenties siksi, että elämä ilman rakkautta on tylsää. Eikä sellainen ole terveellistä kenellekään.

Ajan autoa – olen siis olemassa?

Näin syysiltojen pimentyessä mikään ei ole niin ihanaa kuin kävelylenkit myöhään illalla. Eilen varsinkin ihana kuutamo valaisi tietäni ja taskulampun patterit säilyivät ainakin jonkin matkaa.

Autoilijana olen huomannut, että valitettavan harvat jalankulkijat ottavat autoilijoita huomioon mitä tulee pimeään. Jalankulkijoilla on yksi naurettava heijastin, useimmilla ei sitäkään ja vaatteet ovat mustat. Monet elävät siinä harhaluulossa, että katulamppujen alla näkyy hyvin… PÄINVASTOIN.

Jalankulkijoiden ja autoilijoiden välillä tuntuu vallitsevan jatkuva vihasuhde. Autoilijan on aivan pakko hurauttaa suojatien yli ennen jalankulkijaa kun taas jalankulkijan on aivan pakko kiitää tien yli (paikassa jossa ei ole suojatietä) niin, että auto joutuu hidastamaan vauhtiaan.

Autoissa on myös toinen asia, missä on reilusti parannettavaa. Autot väistävät jalankulkijat usein niin täpärästi, että itsekin olen meinannut kaatua kumoon kuin keihäs. Lisäksi asia, joka sanan todellisessa merkityksessä sokaisi minut eilen.

Olin liikkeellä tosiaan niin myöhään, että eteensä tuskin näki. Onneksi mukanani oli hyvä taskulamppu ja suojaliivi. Kannattaa hankkia sellainen, näin auto näkee liikkujan jo pitkän matkan päästä. Autoilijoille muistutetaan siitä, kuinka tärkeää on laittaa lyhyet kohdatessa toisen auton. Tämä on päivänselvää ja helppo muistaa. Vaikuttaa kuitenkin olevan toivottoman vaikeaa tehdä samaa jalankulkijan kohdalla. Miksi? Ihan yhtä törkeää on sokaista jalankulkija kuin autoilijakin.

Jalankulkija ei toki aiheuta niin paljon vahinkoa kuin sokaistunut kuljettaja, mutta ei tunnu kovin mukavalta nähdä valopisteitä pimeässä pitkään autojen jo kadottua ja huojua jotenkin eteenpäin.

Eli siis, ehkä pitäisi parantaa jalankulkijoiden ja autoilijoiden yhteiseloa. Kiitos!

Rillit vinoon ja menoks

Euroopassa 30–40 prosenttia väestöstä kärsii likinäköisyydestä. Se on paljon, mutta ei mikään yllätys. Miettikää itse kuinka monta rillipäätä näette päivänne aikana. Puhumattakaan piilolasien käyttäjistä sekä niistä, jotka ovat korjanneet näkönsä leikkauksella.

  

Itselläni oli pitkään täysin moitteeton näkö. Aluksi hämmästelin huomatessani, kuinka ystäväni saattoi osoittaa sormellaan pitkälle kadun toiseen päähän ja luetella mutkattomasti kauppojen nimiä kylteistä. Kun itse siristelin niin pitkälle, näin kyllä kyltit, mutta teksti oli mennyt sumeaksi sekamelskaksi. Aivan kuin katsomani kohde olisi muutamien satojen metrien sijaan kilometrien päässä. Mutta kaikki näkevät näin, ajattelin.

Oma likinäköisyyteni kehittyi hitaasti ja niin huomaamattomasti, etten tajunnut asiaa ennen kuin havahduin siihen, etten erottanut puista enää yksittäisiä lehtiä, vaan kaikki oli vihreää puuroa.

Suurimman osan näistä puutteista huomasin vasta saatuani lasit, sillä näkö on monimutkainen asia. Jos ihminen pitää vuorokauden laseja, jotka kääntävät näkemämme maailman väärinpäin, ihminen alkaa lopulta nähdä maailman oikeinpäin. Tämä johtuu siitä, että silmä pyrkii korjaamaan virheet. Niinpä kun likinäköisyyteni kehittyi, en huomannut pitkiin aikoihin mitään, ajattelin näkeväni yhtä hyvin kuin ennenkin.

Nykyään näköni on huonontunut sen verran, etten näe television tekstejä ilman laseja. Likinäköisyydessä on tosin se hyvä puoli, että erittäin lähelle näen hyvin. Voin siis lukea kirjaa ilman laseja, mutta silloin minun on pidettävä kirjaa hyvin lähellä, mikä tekee lukemisesta hieman hankalaa. On paljon rentouttavampaa pitää laseja ja asettaa kirja juuri niin pitkän etäisyyden päähän kuin haluaa.

En tiedä muista rillipäistä, mutta itse pystyn olemaan myös ilman laseja. Esimerkiksi kampaajalle mennessä otan lasit jo kotona pois päästä, jotta silmäni ehtisivät tottua. Joka tapauksessa, jos olen yli kuusi tuntia ilman laseja, silmiäni särkee ja toisinaan se yltyy päänsäryksi, joten pyrin olemaan mahdollisimman paljon lasit tiukasti nokalla.

Olen myös huomannut asian, joka huvittaa minua suunnattomasti. Lasittomuus ja ympäristön sumuisuus aiheuttaa minussa uneliaisuutta, varmaan siksi, että olen tottunut ottamaan lasit pois päästä vain käydessäni nukkumaan.

Olen elänyt suurimman osan elämästäni ilman laseja. Pienempänä kuvittelin, etten ikinä saisi kokea elämää rillipäänä, mutta toisin kävi. Laittaessani ensimmäiset lasit ensimmäistä kertaa kasvoilleni Instrussa, koin heti, että jokin osa minua loksahti kohdalleen. Tuntui kuin minulta olisi puuttunut ruumiinosa, joka oli viimein, pitkällisen etsinnän jälkeen (lasien valitseminen ON vaikeaa) loksahtanut paikoilleen.

Nykyään en osaa kuvitella elämääni ilman laseja. Jotkut ajattelevat lasien olevan haitta ulkonäölle. Ilman laseja koen näyttäväni… en hullulta…en liioin hassultakaan, mutta vieraalta. Katson peiliin ja mietin: Kuka tuo on?

Piilolasit eivät ole minun juttuni. Itseäni ahdistaa jo pelkkä ajatus siitä, että tunkisin jotain silmääni. Myönnetään, olen hyvin herkkä mitä tulee silmiin. Minulle oli yhtä tuskaa opetella aikoinaan pelkkä ripsivärin käyttö (onnistuin jotenkin tökkimään sitä lähes jatkuvasti silmääni). Ja silmätulehdusta olen aina vihannut, ottaisin paljon mieluummin kaksi oksennustautia ja viikkojen yskän, mutta ei silmätulehdusta KIITOS.

Sairaalakammoisena ihmisenä leikkaus ei tässä vaiheessa erityisemmin houkuttele, varsinkaan SILMÄLEIKKAUS. Yrgh. Nautin elämästä paljon enemmän lasien kanssa ja jos joskus aikuisena haluan käyttää piilolinssejä, sitten käytän. Jos haluan leikkauksen, sitten menen sinne. Mutta tällä hetkellä haluan olla oma itseni. 

Odottavan aika on PITKÄ

Olen perjantaituulella. Aamulla ei tuntunut yhtään perjantailta, mutta tunne tuli sisälleni päästessäni takaisin kotiin. Koko päivän on ollut ihana lumivaippa maassa, olen todella hyväntuulinen. Ja ihana viikonloppu tiedossa, ah ^^

Odottelen kärsimättömänä sitä, että Inception -elokuva tulisi kauppoihin. Kävin katsomassa sen elokuussa ja täytyy sanoa, että se on ehdottomasti yksi parhaimpia näkemiäni elokuvia. Upeat näyttelijät, uskottava vaatetus, uskomattoman upea toteutus; en keksi siitä elokuvasta mitään huonoa. Paitsi sen, että se olisi saanut kestää puoli tuntia kauemmin.

Niille, jotka siis eivät ole nähneet, katsokaa ihmeessä. Ohjaajana Christopher Nolan ja päähenkilönä iki-ihana Leonardo DiCaprio, joka ei näytä juuri vanhenneen sitten Titanic-aikojen. Ja musiikit tuohon elokuvaan on säveltänyt musiikin ihmemies Hans Zimmer, joka on säveltänyt musiikkeja moniin muihin suosittuihin elokuviin, kuten Pirates of the Caribbean, Gladiator ja The Dark Knight.  

Rauhaton yö

Uskokaa täi älkää, kohta on marraskuu. Jo 14 päivää lokakuuta on kohta takana. Hurjaa miten nopeasti aika kiitää. Toisinaan se kyllä saisi kiitää nopeammin, muun muassa viime yönä.

Menin aikaisin nukkumaan, sillä olin toivottoman väsynyt. Alkuyö sujuikin hyvin, mutta pikkutunneilla alkoi painajaissarja. Heräsin jokaisen unen jälkeen ja haukoin henkeäni.

Pienempänä painajaiset olivat paljon miellyttävämpiä. Silloin painajaisessa oli selkeä ”pahis”, milloin se oli jäärouva, milloin mörkö ja milloin pelottava haamu. Nykyään suurin osa painajaisistani on paljon sekavampia. Hulluinta on, että painajaisissani saattaa olla jopa rauhallinen ja hyvä ilmapiiri, mutta herätessäni tajuan jonkin olleen unessa pahasti pielessä. Silloin pakokauhu lävistää kehoni ja saa sormet puristamaan tyynyn epämääräiseksi möykyksi.

Viime yönä pahin kaikista painajaisista oli juuri tällainen. Herättyäni siitä purin huultani ja käperryin sikiöasentoon ja rutistin itsenäni. Tuntui kuin unessa olisi ollut jonkinlainen suojaverkko, jonka kadottua jäin yksin tyhjyyteen. Tyhjyyteen, joka on kylmä ja kolea. Tyhjyyteen, jonne uppoaa kuin kivi veteen eikä löydä enää tietä pinnalle. Olisi tässä joku vieressä, ajattelin. Joku joka lohduttaisi, joku joka sanoisi, että aamulla kaikki on paremmin. Sitä on tosiaan vaikea uskoa pikkutunneilla, jolloin todellisuus tuntuu epätodelliselta ja uni näkyy vielä kirkkaana mielessä.

No, luotan siihen, että huonon yön jälkeen tulee yleensä parempi yö.    

Asiaa rohkeudesta

Aloittaessani blogin tutuiltani tuli monenlaista kommenttia. Monet olivat hämmästyneitä ja joku sanoi minua rohkeaksikin. Rohkea? Minä? En nyt sentään. Blogin aloittaminen oli kyllä kova pala, tai tarkemmin sanoen se, kun sai pohtia ja miettiä; kyllä vai ei, kyllä vai ei. Valitsin ”kyllä"-vastauksen, enkä ole katunut. Päinvastoin. Minusta on tullut niinkin blogiriippuvainen, että sisäinen pakko pakottaa minua kirjoittamaan lähes päivittäin.

Blogin aloittamisen jälkeen kirjoittaminen ei ole siis ollut mikään ongelma. Enemmänkin pelkään, että blogini ylikuormittuu tästä virtuaalisesta päiväkirjastani. En voi sanoa olevani rohkea, koska kirjoitan blogia. Enemmänkin blogin kirjoittaminen tuntuu omalta lepohetkeltä, jolloin voi hetkeksi istua koneen ääreen ja koota paperille päässä risteileviä ajatuksia. Rohkeus on, mikäli olen ymmärtänyt oikein, sitä, että uskaltaa toimia pelosta huolimatta.

Yksi asia missä tarvitsen rohkeutta, ovat korkeat paikat. Jos joudun kiipeämään korkealle, kiipeäminen kyllä onnistuu, mutta huipulla jähmetyn niin totaalisesti kuin ihminen vain jähmettyä voi. Pidän kaksin käsin puristaen kiinni olinpaikastani ja tärisen päästä varpaisiin. Vaikka saisin hengitykseni tasaantumaan ja ajatukset lähtisivät uudelleen liikkeelle, jäseneni tärisevät kuin sähköiskun voimasta. Hullua on, että luonnonmuodostumissa en koe korkeanpaikankammoani. Alpeilla olin yksi niistä harvoista, jotka oikeasti nauttivat vuoristoajelusta.

Toinen asia missä tarvitsisin rohkeutta, on ehdottomasti jo moneen kertaan esille päässyt empiminen. Tietyt muutokset pelottavat, koska ei tiedä mihin ne johtavat. Samoin pelkään tilanteita, joita en kykene hallitsemaan, joiden kulkuun en itse pysty vaikuttamaan.

Sitten kolmas asia, nimittäin ahtaanpaikankammo. Näistä kolmesta pelostani voi vetää yhden johtopäätöksen: Chilen kaivosmiehet ovat rohkeita ja minä en kestäisi kahta kuukautta 700 metrin syvyydessä.        

Elokuun viidentenä päivänä sortunut San Josén kulta- ja kuparikaivos on toiminut uskomattoman tapahtumaketjun näyttämönä. Miehiin saatiin ensimmäistä kertaa yhteys 22. elokuuta, kun heiltä saadusta viestistä selvisi, että kaikki miehet ovat elossa. Kuullessani kyseisen uutisen olin kuin puulla päähän lyöty. Toisinaan sitä todella uskoo, että kaikki järjestyy ja tuo kyseinen hetki oli sellainen.

Miesten pelastamiseksi aloitettiin pitkän, mutta kapean pelastuskuilun rakentaminen. Tänään, 13.10.2010 kello hieman yli kahdeksan Suomen aikaa, voimme seurata suorana Chilen kaivosmiesten pelastumista. Yhden miehen nosto kaivoksesta kestää vartin, tällä hetkellä heitä on nostettu kolme, kun 30 miestä on vielä loukussa.

En voi kuin hämmästellä kyseisten kaivosmiesten rohkeutta, omaisista puhumattakaan. Ajatus siitä, että joutuisi elämään syvällä maan alla 30 asteen kuumuudessa pari kuukautta…ihan pahaa tekee. Eikä kukaan pysty sanomaan millaista tunteiden pyörremyrskyä omaiset ovat joutuneet kestämään odottaessaan perheenjäseniään kotiin. Ei kukaan, paitsi he itse. Odotus on ollut aluksi pelkoa ja kauhua, kun tieto romahduksesta tuli. Sittemmin tieto muuttui suunnattomaksi iloksi, kun tuli tieto miesten hämmästyttävästä henkiinjäämisestä.

Tällä hetkellä maapallon asukkaiden päät ovat kääntyneet Chileen odottamaan kaivosmiesten pelastumista. Itse uskallan huokaista vasta siinä vaiheessa, kun viimeinen mies on nostettu maankamaralle. Minä koko muun maailman tavoin toivon, että tämä uskomaton ja ainutlaatuinen pelastusoperaatio onnistuisi.

LUNTA!

Lunta lunta lunta iiiihanaaa :D

En voi mitään itselleni kun näen valkoisten, ihanien pumpulien satavan maahan ja vihreä ruoho peittyy valkoiseen vaippaan. Haluan juosta puhtaan lumen päällä ja kauhoa taivaan hiutaleita käsiini. Olen pienestä pitäen rakastanut lunta ja talvea. Mielestäni mikään ei voi parantaa syksyistä päivää kuin ensilumi ja kaikki sen jälkeen satavat lumet.

Ensilumi jää minulta harvoin huomaamatta. Välillä se tosin sataa nukkuessani, mutta tänä vuonna oli onnea. Onnistuinpa olemaan vielä ikkunan vieressä kun tämä historiallinen tapahtuma toisti itseään.

Mielestäni on ihanaa katsoa lumisadetta ja jos pitäisi valita lumisateen ja aurinkoisen poutasään väliltä… no, se vaihtelee. Tällä hetkellä valitsisin lumisateen. 

Myllerrystä

Olen parin kuluneen päivän aikana miettinyt, kuinka helposti ihmisten mielipiteitä ja muistikuvia voi muuttaa. Ääripäinä voisi ottaa uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan, mutta nyt puhun paljon salakavalammasta mielipiteiden muuttamisesta.

Itselläni on parikin esimerkkiä elävästä elämästä. Kärsin osittain huonosta muistista. Tietyt asiat muistan yllättävän hyvin, esimerkiksi sananlaskut ja erilaiset muistisäännöt jäävät helposti päähäni. Minun on helppo loistaa teoriaa vaativissa kokeissa, koska opeteltuani teoriat kerran kirjasta huolella, osaan ne ties kuinka kauan. Minulla ei ole koskaan ollut sellaista ongelmaa, etten olisi muistanut kokeisiin tulevia asioita. Sen sijaan kun tulee puheeksi arkipäivän muisti… no, joitain asioita muistan, joitain en. Muistan tarkasti mitä ruokaa olen milloinkin syönyt, muistan mitä asioita olen tehnyt, mitä on tekemättä, lyhyt ostoslista jää helposti mieleeni ja opin reitit nähtyäni ne pariin kertaan. Mutta sitten kun mennään IHMISTEN nimiin. Voi luoja, anteeksi kaikille joiden nimen olen unohdellut, nimittäin en todellakaan tee sitä tahallani. En tiedä mistä se johtuu, mutta nimien kanssa olen aina ollut hieman hataralla pohjalla.

Usein käy myös niin, että muistan etu- tai sukunimen, mutta toinen puolisko ei tule millään mieleen. Lisäksi on käynyt ties monta kertaa niin, että muistan nimen siihen asti kun joku kysyy: ”Hei, anteeksi. Mikä hänen sukunimensä olikaan?” Siinä vaiheessa pää menee useimmiten tyhjäksi.

Toki on niitäkin nimiä, jotka jäävät päähäni ilman mitään ongelmaa. Olen toisinaan pohtinut, voisiko nimimuistiani parantaa jotenkin. Tuntuu vain erityisen tyhmältä nähdä paljon vaivaa asian eteen, joka käy muilta ilman minkäänlaista ponnistelua.

Se nimimuististani, siitä tuli mieleeni päivän aihe. Itse menen helposti sekaisin nimissä siinä vaiheessa, kun joku sanoo esimerkiksi: ”Eikös hänen sukunimensä ole Virtanen?” Jos henkilö on minulle lähes vieras, saattaa mikä tahansa sukunimi mennä läpi: ”Kyyllä, taitaa olla.” Toisinaan on onneksi käynyt niin, että päänsisäinen kelloni on soinut väärän nimen kohdalla ja olen jopa saattanut muistaa oikean nimen.   

Sama rumba kasvomuistin kohdalla. Tuttujen henkilöiden kasvot muistan selvästi, mutta kuvitellaan uusi tilanne. Puhun henkilön kanssa viisi minuuttia, minkä jälkeen henkilö lähtee pois. Viereeni tulee tuttu henkilö, joka kysyy: ”Kenen kanssa juttelit?” Kuvitellaan etten muista nimeä. Kanssani jutteleva henkilö kysyy: ”No… oliko hänellä silmälasit? Minkä värinen tukka?” Siinä vaiheessa pääni sisällä alkaa hirveä kuhina, kuin mehiläisparvi olisi päättänyt, että sinne tulee pesä. Mietin itsekseni: Silmälasit? Hiusten väri? Millaiset hiukset? Vaaleat ja pitkät? Kiharat? Polkka? Minkä väriset silmät?

Pohdinnan lopputulos valitettavasti usein on, että johdattavien kysymysten takia päässäni oleva mielikuvani henkilöstä vääristyy. Tämän takia minun on toisinaan hyvin vaikeaa kuvailla henkilöitä, sillä pelkään lisääväni heihin piirteitä, joita heillä ei todellisuudessa ole.

Opiskelupaikan valinta lienee vaikeaa kaikille nuorille. Vaikka oma suunta olisi aivan selvä, voi mielessä surrata monenlaisia mehiläisiä: Millainen palkka kyseisessä työssä on? Sopivatko työajat minulle? Jaksaisinko yötyötä? Millaiset työskentelyolosuhteet? Kuinka moni työllistyy?

Opiskelupaikkaa valitessani minulla oli aluksi kaksi hyvää vaihtoehtoa. Molemmat niistä kaatuivat hetkessä, kun tuttuni sai muutamaan lauseeseen kiteytettynä kerrottua, miksi minun kannattaisi miettiä kahdesti. ONNEKSI sain heti kaksi uutta vaihtoehtoa, joiden tiedän sopivan itselleni paljon paremmin. Toisinaan mietin kauhuissani, miten olisi käynyt jos tuttavani ei olisi avannut silmiäni. Olisinko valinnut työpaikan joka ei pohjimmiltaan sovi minulle? Olisinko turhautunut töissä?

Myös auktoriteetteihin liittyvä mielipiteisiin vaikuttaminen lienee yleistä ja tuttua kaikille. Jos ihailemamme tai kunnioittamamme henkilö sanoo mielipiteensä jostain, osa meistä on heti valmiita muuttamaan mielipiteitään vastaamaan ihaillun henkilön näkemysmaailmaa. Toiset taas ajattelevat: Hyvä, mutta itse ajattelen näin.

Tällaista mielipiteen muutosta voi käydä myös, jos asiantuntija kertoo mielipiteensä tarpeeksi vakuuttavasti. Puolessa tunnissa ydinvoiman vastustajasta voi tulla sen puolestapuhuja, jos asiantuntija osaa vetää oikeista naruista. Jopa päättömistä asioista voi oikeilla sanoilla saada järkevänkuuloista asiaa.

Toki ei pidä unohtaa mainontaa ja propagandaa. Kyseessä on kaksi hyvin voimakasta tapaa vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin. Mainokset ja propaganda ovat lisäksi asioita, jotka jäävät ihmisten mieleen pitkäksi aikaa. Tässä lienee tarpeeksi pohdintaa tälle päivälle :)

Vierivät päivät,

matelevat yöt.

Pitkät päivät, raskaat työt.

Joskus onnen hetkiä pieniäkin

päivä tuo tullessaan.

Ovat ne ohi ennen kuin

huomaatkaan.

Vaan miksipä itkeä sattunutta,

on edessä paljon, paljon uutta.

Uutta ihanaa, kenties opettavaista.

Ihmisiä meitä on monenlaista.

Kirjavaista kummajaista.

 

TAAS on yksi päivä ohi liian nopeasti. Tekisi mieli riippua viisarissa; anna vielä hetki, anna vielä hetki. Mutta kello on armoton ja tikittää eteenpäin aina niin kauan kunnes patteri loppuu. Sitten vaihdetaan uusi ja aika kulkee taas eteenpäin.

On tässä hyvätkin puolensa. Olen varsinkin parina edellispäivänä huomannut, että ihmiselämä on ikuista oppimista. Huomenna tiedän enemmän kuin tänään. Huomenna näen asioita eri perspektiivistä. Lisäksi täytyy muistaa kuuluisa sanonta: Huomenna paremmin. Joten, miksi siis pelätä ajan kulumista. Sehän on loppujen lopuksi väistämätön tosiasia. Miksi emme voisi hyväksyä vanhentumista tyytyväisinä ja iloisina sen sijaan, että itkemme peilin ääressä ryppyjä ja lisäkiloja?    

On ihanaa käydä illalla nukkumaan touhukkaan päivän jälkeen ja painaa pää tyynyyn huomisia seikkailuja odotellessa :)

Mitä ei sanoiksi voi pukea

Suomenkielen sanavarasto on laaja. Sanoja sekä ilmaisuja on vaikka muille jakaa. Silti on asioita, joita ei vain pysty sanoin selittämään. Samoin kuvien sanotaan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa. Tämä pitää paikkaansa, kuva nimittäin yleensä vangitsee kaiken mahdollisen. 

Vai onko asia sittenkään niin?

Odotellessa

En voi olla ihailematta alkavaa päivää; aurinko paistaa kutsuvasti puiden takaa, maa on kuiva, ilma raikas. Tuskin maltan odottaa sitä, kun saan vetäistä kengät jalkaan ja astella ulos raittiiseen ilmaan.

Jouluihmisenä olen näin lokakuun alkaessa tietenkin suunnitellut jo joululahjoja, ideoita löytyy paljon, saa nähdä mitkä niistä toteutuvat. Olen kuitenkin myös hitusen verran, mutta vain hitusen, allapäin, sillä tiedän kesän olevan viimeistään nyt todella ohi. Edellinen talvi oli täydellinen lumineen ja pakkasineen, mutta lumien vain pysyessä maassa huomasin todella odottavani kesän lumoavaa vihreyttä ja lämpöä. Kauan kaivattu kesä kesti pitkään ja oli ihana, mutta näin jälkikäteen jäin kaipaamaan sitä.

No, joka tapauksessa, tällä hetkellä odotan kesää enemmän hetkeä, jolloin ensilumi sataa maahan. Jos ette muuten sinä päivänä vilkaisekaan ulos, viimeistään blogistani tulette huomaamaan tämän tapahtuman. Sen voin taata.

Ihmisten on helpompi elää hetkessä, jos tulevaisuudessa on jotain kivaa odotettavissa. Itselläni on jo tällä viikolla paljon asioita joita odotan. Yksi viikon kohokohdista on se, kun pitkästä aikaa saavun rakkaille tuttavilleni yöksi. Olen ollut viime aikoina kiireinen ja suunnitelmani käydä siellä ja viivähtää hieman pitempi tovi ovat aina vain jääneet kauemmas tulevaisuuteen. Joten heti kun sain suuren urakan pois niskastani, päätin, että nyt on sen aika :)

Kauan kaivattu syysloma (kenellä se nyt on) häämöttää tulevaisuudessa. Asuinpaikasta riippuen se on hieman lyhyemmän tai pidemmän ajan päässä, mutta kohta se kuitenkin on. Joten ei muuta kuin iloisin mielin eteenpäin syyslomaa tai jotain muuta odotellessa.  

Ei ihan, mutta melkein

Eilen aloitin aamuni pirteällä kävelylenkillä. Mittari pysyi hievahtamatta nollassa, mutta ulkona ei tuntunut kylmältä. Oli lähes tyyntä, vain pieniä ilmavirtauksia tuntui kasvoilla. Maisema oli kuin sadusta; kosteilla heinikoilla ja vihreällä nurmella oli kastepisaroita. Ympärilläni näkyi hämähäkinseittejä kuusenoksilla ja usva peitti näkyvyyttä. Paikoin se syveni jopa sumuksi, jonka läpi auringonsäteet taistelivat tiensä. Metsä näytti satumetsältä auringonpaisteen osuessa leijuvaan usvaan. Saatoin sieluni silmin nähdä uljaan, valkoisen yksisarvisen, joka kävelee puun takaa.

Eilen oli sellainen aamu, jolloin ihminen kokee kaiken olevan mahdollista. Lähes haukoin henkeäni nähdessäni, kuinka suuret, ruskan ansiosta värjäytyneet puut, nousivat maasta kuin vastarintana nousevaa harmautta vastaan. Olisi tehnyt mieli kävellä puun juurelle ja istua siihen vain tuijottamaan usvaa ja odottamaan sen hidasta katoamista. Kymmenien lintujen noustessa siivilleen aivan silmieni edessä pellolta, johon joku oli käynyt ripottelemassa valkoisia timantteja, saatoin vain tuijottaa niitä.

Eilen oli muutenkin mahtava päivä. Ainoat kyyneleet tuli vuodatettua sipulille. Tunsin itseni vapaaksi ja sain tehdä mitä itse halusin, mitä itse kaipasin. Ja aion jatkaa samaa tänään.

Se sai minut miettimään, miten ihmisen vapaus luokitellaan. Polttareista usein sanotaan, että se on ihmisten ”viimeinen hetki vapaana.” Sen sijaan monet vertaavat sinkkuelämää kahleisiin, joista haluaa irti mahdollisimman pian. Vapaus on asia, joka on erittäin henkilökohtainen. Vapauden riistäminen toiselta ihmiseltä on ihmisoikeuksien loukkaamista. Omaan mielipiteeseen pitäisi olla sijaa ja kuten kaikki tietävät, jokaisen mielipide on tärkeä. Suomessa omat mielipiteet ja oikeudet nähdään tärkeänä asiana. Se on sitten toinen asia, äänestääkö kansa vaaleissa. Muuttuuko mikään äänestyksen jälkeen?

Oli mielenkiintoista seurata, kuinka eduskunnassa nostettiin reippaasti palkkoja. Samaan aikaan mieleen tuli ammatteja, jotka ovat selvästi alipalkattuja. Lastentarhaopettajat tekevät korvaamatonta työtä päiväkodeissa, siellähän on ihmisten tulevaisuus. Kouluavustajat auttavat oppilaita, mikä on hyväksi oppimiselle, joka on pohja lapsen tulevaisuudelle. Entä millainen palkka heillä on? Ja eikö opettajien pitäisi myös saada parempaa palkkaa? Ilman siivoojia kaikkialla olisi törkyistä ja epäsiistiä. Miksi heille maksetaan niin tärkeästä työstä huonoa palkkaa? Entä opiskelijat, jotka elävät nuudeleilla ja monta viikkoa vanhalla spagetilla? Eikö heidän tukiaan voisi hieman nostaa?

Se siitä maailman epäoikeudenmukaisuudesta, kenties vääryys vielä korjataan. Palaan tästä takaisin vapauden määrittelyyn. Usein sanotaan, että ihmisillä on vapaus päättää omasta elämästään. Valitettavan usein näyttää siltä, että päätöksenteko on kyllä mahdollista, mutta jokin ylempi taho päättää lopullisen tuloksen. Toisinaan tulee helposti sellainen tunne, että on tässä maailmassa vain toisten pompotettavana.

Eikös tarkoituksena ollut etsiä elämän hyviä puolia ja pieniä hyviä hetkiä? Pahus, alkua lukuun ottamatta se ei minulta tänään oikein onnistunut. Olen tainnut miettiä jo liikaakin ympäröivän maailman tapahtumia.   

Positiivisena lopputoteamuksena voisi todeta, että oma vapaus on aarre, jonka puolesta kannattaa taistella. Kuten monen muunkin asian kohdalla, myös sen arvo valkenee vasta sen menetettyään. Kannattaa iloita niistä asioista, joita on mahdollisuus tehdä.

Muutoksen tuulia

Ei huolta rakkaat lukijat, sama blogi on kyseessä kuin ennenkin :) halusin vain pientä vaihtelua näin lokakuun kunniaksi. Ja onhan tuo kuva aika piristävä, vai mitä? Saas nähdä mitä marraskuulle keksisi…

Tosiaan, itselläni lokakuu on pyörähtänyt käytiin hyvissä, hieman väsyneissä, mutta helpottuneissa tunnelmissa.

Televisiosta tuli Tjäreborgin mainos, jossa kaksi naista on kylpylässä. Kylpylä on hämärä ja kutsuva. Vanhasta lampusta suhahtaa miesääni: ”Hei arvon leidit! Olen lampunhenki! Saatte kolme toivomusta.” Tähän naiset toteavat kummastuneina: ”Mutta meillähän on jo kaikkea.” Lampunhenki naurahtaa: ”Varma kanssa? Saisitte…” ja aloittaa pitkän luettelon timanteista ja aarteista. Näihin puheisiin naiset vastaavat kättään heilauttamalla, lampunhengen puheet ovat heille sanahelinää: ”Blaa, blaa, blaa.”

Mainos ei vaikuta kovin uskottavalta. Olisihan se ihanaa, jos ihmiset voisivat tyytyä siihen mitä on. Nähtyäni mainoksen olen usein miettinyt, kuinka paljon ihmiset odottavat elämältä. Mitä ihmiset haluavat? Entä mitä he tarvitsevat? Nämä ovat kaksi eri asiaa, jotka on tärkeä erottaa toisistaan.

Itse aion tulevaisuudessa kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten hyvin asiat minulla ovatkaan, sen sijaan, että murehtisin pieniä arkipäivän asioita. Elämä on ainutkertainen tilaisuus ja jokaisella on mahdollisuus elää se tavallaan. Aion kiinnittää huomiota elämän hyvyyteen ja haastan teidät, rakkaat lukijat, tekemään samoin. Lokakuu on tyytyväisyyden ja elämän hyvyyden kuukausi. Kirjoittakaa lokakuun aikana kommentteihin asioita, joista olette tyytyväisiä sekä elämän hyviä puolia. Katsotaan lokakuun lopulla kuinka paljon niitä on saatu koottua. Tämän lisäksi myös muu kommentointi on tietenkin suotavaa.    

Mahatma Gandhi sanoi: ”Maailma on tarpeeksi iso tyydyttääkseen kaikkien ihmisten tarpeet, mutta ei riittävän iso tyydyttääkseen ihmisen ahneuden.” Osoitetaan, että hän saattaa olla väärässä.

Hyvää lokakuuta!

Pieniä ihmeellisiä asioita

Outoa miten pienet asiat voivat vaikuttaa niin paljon. Tänä aamuna olin kaikkea muuta kuin pirteä peipponen. Suurin piirtein hammasta purren tuli hommat aloitettua. Tuskin edes huomasin, että aurinko paistoi ulkona. Saatuani töistä tarpeekseni lysähdin täysin. Laitoin radion päälle, jotta en joutuisi kuuntelemaan yksinäisyyttä. Radiosta tuli jokin kappale, jota en ennen ole kuullut. En ollut erityisen yllättynyt, kuuntelen nykyään harvemmin radiota kuin koskaan ennen.

Huomasin, että pitäisi kuunnella useammin. Pian hymy levisi kasvoilleni ja muutaman kertosäkeen jälkeen mutisin jo muistamiani sanoja. Kappaleen jälkeen juontajat toivottelivat hyvää torstaita ja minulle tuli ensimmäistä kertaa tunne, että tämä voisi oikeasti olla sellainen.

Kadonneet asiat

Syyskuun alkaessa näytti siltä, kuin viisivuotias olisi päässyt tuhrimaan kalenterini. Merkintöjä, viivoja, nuolia ja suttuisia yliviivauksia siellä täällä; tee sitä, tee tuota ja muista tämä. Nyt lokakuuta vilkuillessani kalenteri näyttää oudon…tyhjältä. Pitäisikö asialle tehdä jotain?

No jaa, tekemisenpuutetta ei ole, vaikka en ole vielä lyönyt kaikkia suunnitelmiani lukkoon. Hyvä uutinen on, että jonkinlainen avustajansijaisuus on tiedossa, mutta työpäivien määrästä en vielä tiedä. Odotan innolla alkavia työtehtäviä, kaipaan jo todella jotain vaihtelua.

Joskus asiat joita emme osaa odottaa ovat juuri niitä, jotka varmimmin tapahtuvat. Pari päivää aikaisemmin yritin epätoivoisesti ladata koneelta tiedostoja, mutta en onnistunut. Kokeilin moneen kertaan tavalla, jonka olisi pitänyt tuottaa tulosta, mutta valmiita latauksia ei sitten löytynyt mistään. Edes ulkopuolisen asiantuntija-apu ei tuottanut tulosta. Siinä vaiheessa aloin todella suuttua.

Tänä aamuna löysin yllättäen tiedostot – aivan eri paikasta kuin missä niiden olisi pitänyt olla. No, loppu hyvin kaikki hyvin, tiedostot olivat kunnossa ja sain kaiken tarvitsemani. Eikös joku viisas kerran sanonut, että etsi sieltä, missä tavarasi eivät voi olla. Sillä tavalla ne yleensä löytyvät. Sääli vain, että minulla on joukko muitakin asioita, joiden pitäisi löytyä… 

Tiedostojen lisäksi olen viime päivien aikana löytänyt uudelleen itseluottamukseni. Toisinaan pelko ja epävarmuus aiheuttavat kierteen, josta ei pääse millään eroon. Tällaisina hetkinä on vaikeaa luottaa omiin kykyihinsä. Jalat eivät yllättäen kanna silloin kuin pitäisi ja ongelmat tuntuvat vyöryvän niskaan. Sellaisina päivinä on hyvä hengähtää hetki ja vilkuilla taakseen asioita, jotka on jo saanut saavutettua.

Jos sieltä vaikka löytyisi samalla muutama hukkunut asia. 

Pientä ajatusleikkiä

Eilen oli äidinkielen esseekoe, jossa mitattiin suomalaisten lukiolaisten kypsyyttä. Esseekoe nähdään nimittäin kypsyyskokeena. Tänä vuonna kysymykset vaikuttivat helpommilta kuin edellisvuoden vastaavat. Itse en olisi ainakaan saanut sanaakaan esseeseen: ”Mitä sähkö on?” Lisäksi tämän vuoden kysymykset oli selvästi valittu oppilasta kiinnostavista aiheista, jotka olivat lisäksi ajankohtaisia. Ja löytyihän sieltä yksi blogiinkin liittyvä tehtävä: Bloggaan – olen siis olemassa.

Mitä tämäntyyppinen tehtävä kertoo äidinkielen esseekokeessa? Ainakin sen, että blogit nähdään ajankohtaisena ilmiönä. Epäilen, että bloggaajien keskuudessa tehtävä kuusi on ollut erityisen suosittu. Varsinkin jos Tanssii tähtien kanssa-tyyppiset televisio-ohjelmat ovat jääneet vieraiksi tai lukemistutkimukset eivät ole innostaneet. Epäilen, että joillain abeilla on ollut jopa valinnanvaikeutta tehtävien suhteen, sillä ne ovat olleet hyviä ja monipuolisia. Toivottavasti jokainen abi onnistui löytämään juuri sen itseä kiinnostavan aiheen.

Selvästi näyttää myös siltä, että blogit ovat saamassa suurempaa jalansijaa (kenties?). Ehkä blogitehtävän löytyminen musiikkisanoitusten ja kirjallisuuden sekä median joukosta kertoo blogien kasvavasta suosiosta. Nykyään yhä useampi kirjoittaa blogeja ja kommentoi niitä. Tämä aiheuttaa kuitenkin myös ongelmia, nimittäin kuka tahansa voi luoda blogin ja kirjoittaa sinne mielensä mukaan. Ovatko blogit siis tulevaisuudessa yksi tekstimuoto, luotettava tietolähde vai pelkkää ajanvietettä? Tehdäänkö tulevaisuuden blogeista kirjoja? Sitä sopii miettiä…

Omasta riittävyydestä

Myönnän olevani perfektionisti. Haluan onnistua asioissa joita teen ja pikkuvirheet harmittavat minua tuntikausia. En tiedä, mistä olen ammentanut oudon ”pakko onnistua” -asenteeni. Kenties siihen on vastauksena tietty kunnianhimo yhdistettynä ahkeruuteen ja yrittämishaluun.

Olen aina ollut ahkera oppilas ja suorittanut tunnollisesti kaikki tehtäväni. Vaikka yritän kaikkeni monissa asioissa, tuntuu, ettei se kuitenkaan ole riittävästi. Ja se satuttaa.

Tietysti olen tyytyväinen hyviin saavutuksiini, toisinaan kuitenkin toivon, että voisin antaa itselleni luvan hillitä vauhtia. Perheeni hokee aina: ”Tee parhaasi, se riittää.” Se on ollut minulle hyvä neuvo. Ei ihmiseltä voi odottaa konemaista, täydellistä suoritusta. Pitäisi riittää, että tekee sen minkä pystyy. Se, mihin se johtaa, jää nähtäväksi.

Menen nyt tekemään jotain, missä ei voi epäonnistua. Kävelylenkki musiikin tahdissa odottaa…    

Syksy saa – puu

Eilisessä Hesarissa oli Viivi ja Wagner -sarjakuva, joka käsitteli ajankohtaista aihetta: syksyä. Wagner teki sarjakuvan alussa hienon huomion: ”Illat pimenevät.” Ne, jotka ovat pitäneet korvansa auki maantiedon oppitunneilla muistavat, että 23.syyskuuta on syyspäiväntasaus, jolloin päivä ja yö ovat yhtä pitkiä. Tämän jälkeen päivät lyhenevät aina talvipäivän seisaukseen (valitettavasti se tulee vasta 22.joulukuuta), minkä jälkeen päivät pitenevät jälleen. Nyt on siis aika hyvästellä aurinko, ainakin osittain.

Ihmiset kokevat päivien lyhenemisen eri tavoin. Toiset varautuvat talven varalle kutomalla ja hankkimalla sylikaupalla kynttilöitä (taidan itse kuulua tähän kategoriaan), kun taas toiset masentuvat tyystin ja rukoilevat kesää takaisin. Tuntuu pahalta ajatella, että syksy olisi vain masennuksen ja kylmyyden aikaa.

Olisi ihanaa, jos ihmiset oppisivat nauttimaan syksystä, vaikka se ja talvi ovatkin toisinaan harmaita ja pimeitä vuodenaikoja. Suomi on ihmeellinen paikka ja olemme erityisessä asemassa, kun saamme nauttia tällaisesta vuodenaikojen ringistä. Ihmisten tulisi tuoda kesän pirteys ja positiivisuus myös talven keskelle, kuten yhdessä joululaulussakin lauletaan: ”No onkos tullut kesä nyt talven keskelle…”

Aikaisemmassa blogitekstissäni, ”Väsymyksen syksy”, totesin, että kaamosta ei tarvitse toisaalta myöskään hävetä. Jos on kaamosmasennukseen taipuvainen ihminen, ei tarvitse väkisin muuttaa itseään. Se, että on masentunut pimeyden takia, on varmasti paljon parempi vaihtoehto, kuin olla masentunut jonkun kuoleman tai itsetuhoisten ajatusten takia. Tärkeintä on, ettei masennus pääse pitkäkestoiseksi ja johda vakavaan sairastumiseen. Siitä on vaikeaa, joskus mahdotonta, päästä pois.

Näillä sanoin haluan toivottaa lukijoilleni oikein hyvää syksyä!

Huomenta!

Ookei, tänään taitaa olla parempi päivä. En muista, milloin viimeksi olisin nukkunut yhtä hyvin kuin viime yönä, joten sekin saattaa vaikuttaa asiaan. Nyt oman blogin tekeminen alkaa mennä rutiinilla, mutta olen kohdannut yllättävän ongelman. Haluaisin seurata muiden blogeja, mutta en tiedä mistä aloittaisin. Ehdotuksia?

Tekisi mieli pitää lomaaaaaa. Nytkin olisi yhtä jos toista tehtävänä ja mhmhmh, täällähän minä kirjoittelen. Lisäksi olisi paljon asioita, joita todella haluaisin tehdä (mutta mistä aikaa?). Onneksi työurakkani rauhoittuu hieman kuun vaihtuessa, en kestä enää zombioloa.

Kuun vaihtuessa työrutiinini tulee muuttumaan aika reippaasti. Tulevaisuudessa vietän entistä enemmän aikaa kotona, mutta se myös lisää työurakkaani. Reippaasti. En siis pääse viettämään ”vapaapäiviä”, kuten monet minulle väittävät.

Minulle on tapahtumassa myös yhtä jos toista mielenkiintoista tämän lisäksi. Mikäli kaikki sujuu suunnitelmieni mukaan, pääsen kouluun avustajansijaiseksi. Mahtava asia, nimittäin edellisessä työssä sain naurettavan palkan. Nyt ottaa päähän. Kenties rahatilanne on korjattavissa alkavalla työjaksolla.

Odotan suurella innolla alkavaa työtäni, pääsen kokeilemaan jälleen jotain uutta. Vähän vaihtelua syksyyn :)

Lost and forgotten

En voi väittää, että olisin pitänyt Venäjän tämänvuotisesta Euroviisukappaleesta. Kappaleessa oli kyllä hyväkin puolensa, erilaisuus. Kyseinen sävellys todella erottui muista kappaleista, jotka olivat suurimmaksi osaksi balladeja. Ei enempää Euroviisuista… Kappaleen nimi vain sopi erityisen hyvin päivän aiheeseen.

Joskus on päiviä, jolloin tuntee olevansa todella eksyksissä. Silloin tuntuu, että mikään ei onnistu. Kaikki yritykset tuntuvat johtavan vain pettymyksiin. Silloin tekisi mieli ostaa iso pussillinen karkkia ja käpertyä omaan huoneeseen nukkumaan talviunta, joka kestäisi ainakin huhtikuun puoliväliin.

Yleensä tapanani on ollut kirjoittaa vielä loppuratkaisu ja kaikki menee hyvin – lopetus, mutta tällä kertaa minulla ei ole antaa sellaista. Taidan mennä etsimään sitä…jostain.  

Lisää ajasta?

Kenties se on iästä tai jostain muusta seikasta johtuva piirre, mutta aika on melko kiehtova käsite. Monesti vanhoilla ihmisillä on tapana muistella omaa nuoruuttaan, kun taas lapset valittavat sitä, kuinka hitaasti aika voi kulua. Sitten me välimaastossa…kauhistelemme sitä, kuinka nopeasti aika voi mennä.

”Vastahan me nähtiin…” ”Eeeei, siitä on jo kaksi viikkoa.” Kuulostaako tutulta? Yllättäen kalenteria vilkaistessaan huomaa, että elokuu on muuttumassa syyskuuksi. Siitä tulikin mieleeni, ensi viikolla on syyskuun viimeinen viikko. Aika osaa tuudittaa ihmisen pelottavaan transsiin, josta jossain vaiheessa hätkähtää hereille. Eihän minulla vielä ole mitään kiirettä, ehtiihän sen ja sen ja sen ja senkin homman tehdä myöhemmin. Ei mikään ihme, että useat kärsivät stressistä. Suunnattoman työurakan jääminen viimetinkaan veisi hermot keneltä tahansa.

Toisinaan on mukavaa, kun aika lentää. Moni varmasti odottaa edessä häämöttävää syyslomaa. Jokainen viettää sen tavallaan, toisilla on lentolippu takataskussa, jolla pääsee mahdollisimman kauas arjen kiireestä, kun taas toiset valitsevat kotimaan. Onkohan kuinka moni menossa Lappiin syyslomalla? Sääli, että ruska ehti mennä menojaan etuajassa. Tiedättekö, en ole koskaan käynyt Lapissa, mutta se olisi kyllä kiinnostava vierailukohde. Yksi ystäväni kävi siellä, hän oli eniten huumaantunut koskemattomista hangista, puhtaasta lumesta sekä raikkaasta, puhtaasta ilmasta. Raitis ulkoilma sai kuulemma siellä aivan uudet mittasuhteet.

Toiset meistä pysyttelevät luultavasti syyslomalla kotinurkissa, itse taidan kuulua tähän sektoriin. Tietenkin on myös niitä, joilla ei ole syyslomaa ollenkaan. Oma syyslomani kuluu osittain työskennellen. En ole kuitenkaan katkera; enää 91 päivää jouluaattoon! :D

Väsymyksen syksy

Mitä muistatte tästä syksystä? Minulla tulevat ensimmäisenä mieleen vesisateet, pimeä, harmaa ilma sekä väsymys. Väsymys joka kolottaa jalkoja ja selkää. Iho kalpeana, silmät verillä, kädet rakoilla. Niin, sitä se syksy on. Tai voisi olla. Minusta se on paljon enemmänkin.

Syksyllä on ihanaa katsoa kuinka lehdet vaihtavat väriään. Itse olen jouluihminen ja rakastan talvea, joten syksy on minulle myös talven odotusta. Kyllä räntäsäätkin kestää, kun tietää, että on jotain hyvää odotettavissa. Syksyn pimeinä hetkinä rapsutan koiraani, joka juoksee pölmistyneenä jokaisen putoavan lehden perässä ja katsoo maailmaa silmät pyöreinä kuin pikkulapsi.

Syksyn pimeimpinä aikoina täytyy kuunnella lempimusiikkia ja lukea mielikirjoja. Eräällä tutullani on tapana sanoa: ”Kyllä kaamoksen aikana saa olla kaamosmasennusta. Ei se ole asia joka täytyisi kieltää ihmisiltä.” Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Toisinaan on hyvä olla masentunut ja allapäin, kunhan muistaa merkitä itselleen reitin, jota osaa seurata myöhemmin takaisin. Kun itkut on itketty, on aika jatkaa eteenpäin.

Syksyllä kävelylenkit tuntuvat ihanilta. Itse kävelen vuoden ympäri, joten olen huomannut selviä eroja vuodenaikojen lenkeissä. Keväällä on toisinaan hyvin märkää ja sulanutta lunta tulee paljon sisään. Kesällä puolestaan on joinain päivinä liian kuuma kävellä. Syksyllä on usein miellyttävä tuulenvire, mutta toisinaan lämpöä kesän jäljiltä. Talvisin ei tule liian kuuma, eikä kylmä, jos on pukeutunut riittävän hyvin, mutta lumessa kahlaaminen ja jäässä liukastelu vievät välillä hermot.

Tulen nopeasti hyvälle tuulelle liikkumalla. Asiat, jotka ovat painaneet mieltä, ovat pian unohdettuja ja kaukaisessa menneisyydessä. Liikunta on myös mainio tapa purkaa kiukkua. Eilen sain tästä taas muistutuksen kun taistelin blogini kanssa. Kaaoksen keskellä puhkuin kiukkua ja pettymystä, sillä koneen kanssa taistelu oli vienyt minulta aikaa. No, pienen liikuntasession jälkeen olin löytänyt uudelleen sisäisen tasapainotilani ja tsadaa, tässähän tämä blogi on, edelleen pystyssä.

Oma asennoituminen merkitsee paljon niin tietotekniikassa kuin vuodenajoissa. Kannattaa siis ympäristön muuttamisen sijaan muuttaa ensin omia näkemyksiä ja vasta sitten ulottaa asiaa ympärilleen. Vaikenen tämän päivän osalta, uusi ihana kävelylenkki odottaa…

Ei tämä ollutkaan niin helppoa…

Heipä hei, olen nyt tosiaan aloittanut blogin kirjoittamisen ensimmäistä kertaa elämässäni. Otan avosylin vastaan kommentteja ja olisi kiva kuulla lukijoiden mielipiteitä. Kyseessä on blogi, jossa pohdiskelen enemmän tai vähemmän. Olen suht positiivinen persoona, joten kirjoittamani jutut tulevat olemaan (toivottavasti) piristävää luettavaa. Minusta löytyy myös se synkkä puoli, joka haluaa käydä mielessään läpi maailman synkkiä syövereitä.  

   Noin vuosi sitten ajattelin, etten ikinä loisi omaa blogia. Ajattelin, että päiväkirjamainen mielentyhjennys ei vain ole minun juttuni. Ei olekaan, mutta tässä sitä nyt sitten ollaan. Nostan hattua kaikille, jotka kirjoittavat blogia. He ovat omistautuneet muille ihmisille kirjoitusten ja kuvien kautta. En tiedä mitä itse tässä haen, kenties tekemistä sateiseen päivään. 

   Luultavasti kirjoitan, koska päiväkirjani uhkaa täyttyä ääriään myöten (kansissakin jo tekstiä) ja koneella teksti syntyy lähes itsestään. Lisäksi olen viime aikoina ajatellut usein, että ”nyt alan kirjoittaa blogia.” Silloin tällöin olen jopa saanut hyvän ajatuksen, mutta sitten kun olisi pitänyt päästä itse asiaan, blogin tekemiseen, mieli olikin täynnä esteitä. Emmä ehkä kuitenkaan, tuli ajatuksista ensimmäisenä. Siinä menee niin paljon aikaa. Voisin käyttää sen ajan hyödyllisemminkin. Ja jos ei mene paljon aikaa, kyllästyn siihen muuten vain. Jonain päivänä huomaan, ettei tekstiä synny lainkaan. Silloin kaikki entinen olisi ajanhukkaa. Vai olisiko?

Mikä loppujen lopuksi on ajanhukkaa ja mikä ei ole? Usein ajatellaan, että nuoriso hukkaa aikaansa ajamalla autolla kaikkialle minne pääsee, kunhan on ajokortin saanut. Mutta ajamaan oppii vain ajamalla. Samoin ajatellaan, että lapset, joilla ei ole harrastuksia, hukkaavat aikaansa tekemällä kaikenlaista muuta. Lukeminen, pelaaminen ja ystävien näkeminen lasketaan usein ajanhukaksi (ellei kyseessä ole koulukirja).

Ajan hukkakäyttöön löytyy varmasti tosi hieno, tiivistetty näkemys sivistyssanakirjasta, mutta taidan todeta sen sijaan oman määritelmäni: ajan hukkaaminen on sitä, että hyppää pois junasta. Jättää tilaisuuden, vaikka sitä tarjotaan. Kannattaa tarttua mahdollisuuksiin, joita elämä tuo tullessaan. Itse olen huomannut, että kannattaa osallistua myös suurtöisiin projekteihin (jotka vievät aikaa, energiaa ja mielenterveyttä), sillä lopussa kiitos seisoo. Itse sain paljon enemmän kuin pyysinkään.