Myönnän olevani perfektionisti. Haluan onnistua asioissa joita teen ja pikkuvirheet harmittavat minua tuntikausia. En tiedä, mistä olen ammentanut oudon ”pakko onnistua” -asenteeni. Kenties siihen on vastauksena tietty kunnianhimo yhdistettynä ahkeruuteen ja yrittämishaluun.
Olen aina ollut ahkera oppilas ja suorittanut tunnollisesti kaikki tehtäväni. Vaikka yritän kaikkeni monissa asioissa, tuntuu, ettei se kuitenkaan ole riittävästi. Ja se satuttaa.
Tietysti olen tyytyväinen hyviin saavutuksiini, toisinaan kuitenkin toivon, että voisin antaa itselleni luvan hillitä vauhtia. Perheeni hokee aina: ”Tee parhaasi, se riittää.” Se on ollut minulle hyvä neuvo. Ei ihmiseltä voi odottaa konemaista, täydellistä suoritusta. Pitäisi riittää, että tekee sen minkä pystyy. Se, mihin se johtaa, jää nähtäväksi.
Menen nyt tekemään jotain, missä ei voi epäonnistua. Kävelylenkki musiikin tahdissa odottaa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti