torstai 28. lokakuuta 2010

Love, love, loooove

Kuvitelkaa, että teidän täytyy selostaa itsestänne toiselle ihmiselle. Kertomiseen liittyy yksi sääntö: et saa puhua mitään rakkaudesta ja rakastamisesta. Eikös kerronta mene aika latteaksi?

Rakkaus on käsitteenä hieman harhaanjohtava. Tietyissä tilanteissa sitä käytetään liikaa, kun taas tietyissä liian vähän. Valaisen hieman mitä ajan takaa. Ihmiset puhuvat rakkaudesta monissa yhteyksissä: ”Rakastan kissaani. Rakastan pitsaa. Rakastan harrastustani.” Toisaalta, ihmiset harvemmin sanovat: ”Rakastan ystävääni.”

Rakkaudesta on löydettävissä monia eri muotoja. On kiihkeää rakkautta, joka vallitsee seurustelun alkuvaiheessa. Sitten on lempeää rakkautta, mitä on erityisesti huomattavissa vanhemmissa pariskunnissa. Ja tietysti omiin vanhempiinsa tuntee erilaista rakkautta kuin seurustelukumppaniinsa. Itse sanoisin, että ystävyys on myös yksi rakkauden muoto.

Kun asiaa ajattelee, ystävyydessä ja rakkaudessa on paljon yhteistä. Ne molemmat perustuvat luottamukseen ja toisen hyväksymiseen sellaisena kuin hän on. Molempia pidetään myös elämän polttoaineena: jokainen ihminen tarvitsee ystäviä ja rakastajan. Erona tosin se, että ystäviä voi olla monta, mutta sielunkumppaneita on yleensä vain yksi. Ellei sitten haaremia perusta.

Miettikääpä sitten elokuva, jossa ei ole yhtäkään romanttista kohtausta. Menee hyvin vaikeaksi. Erityisesti minua ovat viime aikoina huvittaneet lastenelokuvat; oli piirretty mikä tahansa, sinne mahtuu aina romantiikkaa ja rakkautta. Mielenkiintoista kyllä, kiinnostus kumppanin etsimiseen herää monilla vasta yläkoulussa. Tai ammattikoulussa/lukiossa. Tai myöhemmin. Mutta vakavan seurustelun alkaminen alakoulussa lienee harvinaista. Miksi siis lastenelokuvat ovat täynnä rakkautta? Kenties siksi, että elämä ilman rakkautta on tylsää. Eikä sellainen ole terveellistä kenellekään.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Ajan autoa – olen siis olemassa?

Näin syysiltojen pimentyessä mikään ei ole niin ihanaa kuin kävelylenkit myöhään illalla. Eilen varsinkin ihana kuutamo valaisi tietäni ja taskulampun patterit säilyivät ainakin jonkin matkaa.

Autoilijana olen huomannut, että valitettavan harvat jalankulkijat ottavat autoilijoita huomioon mitä tulee pimeään. Jalankulkijoilla on yksi naurettava heijastin, useimmilla ei sitäkään ja vaatteet ovat mustat. Monet elävät siinä harhaluulossa, että katulamppujen alla näkyy hyvin… PÄINVASTOIN.

Jalankulkijoiden ja autoilijoiden välillä tuntuu vallitsevan jatkuva vihasuhde. Autoilijan on aivan pakko hurauttaa suojatien yli ennen jalankulkijaa kun taas jalankulkijan on aivan pakko kiitää tien yli (paikassa jossa ei ole suojatietä) niin, että auto joutuu hidastamaan vauhtiaan.
Autoissa on myös toinen asia, missä on reilusti parannettavaa. Autot väistävät jalankulkijat usein niin täpärästi, että itsekin olen meinannut kaatua kumoon kuin keihäs. Lisäksi asia, joka sanan todellisessa merkityksessä sokaisi minut eilen.

Olin liikkeellä tosiaan niin myöhään, että eteensä tuskin näki. Onneksi mukanani oli hyvä taskulamppu ja suojaliivi. Kannattaa hankkia sellainen, näin auto näkee liikkujan jo pitkän matkan päästä. Autoilijoille muistutetaan siitä, kuinka tärkeää on laittaa lyhyet kohdatessa toisen auton. Tämä on päivänselvää ja helppo muistaa. Vaikuttaa kuitenkin olevan toivottoman vaikeaa tehdä samaa jalankulkijan kohdalla. Miksi? Ihan yhtä törkeää on sokaista jalankulkija kuin autoilijakin.

Jalankulkija ei toki aiheuta niin paljon vahinkoa kuin sokaistunut kuljettaja, mutta ei tunnu kovin mukavalta nähdä valopisteitä pimeässä pitkään autojen jo kadottua ja huojua jotenkin eteenpäin.

Eli siis, ehkä pitäisi parantaa jalankulkijoiden ja autoilijoiden yhteiseloa. Kiitos!

lauantai 16. lokakuuta 2010

Rillit vinoon ja menoks

Euroopassa 30–40 prosenttia väestöstä kärsii likinäköisyydestä. Se on paljon, mutta ei mikään yllätys. Miettikää itse kuinka monta rillipäätä näette päivänne aikana. Puhumattakaan piilolasien käyttäjistä sekä niistä, jotka ovat korjanneet näkönsä leikkauksella.
  
Itselläni oli pitkään täysin moitteeton näkö. Aluksi hämmästelin huomatessani, kuinka ystäväni saattoi osoittaa sormellaan pitkälle kadun toiseen päähän ja luetella mutkattomasti kauppojen nimiä kylteistä. Kun itse siristelin niin pitkälle, näin kyllä kyltit, mutta teksti oli mennyt sumeaksi sekamelskaksi. Aivan kuin katsomani kohde olisi muutamien satojen metrien sijaan kilometrien päässä. Mutta kaikki näkevät näin, ajattelin.

Oma likinäköisyyteni kehittyi hitaasti ja niin huomaamattomasti, etten tajunnut asiaa ennen kuin havahduin siihen, etten erottanut puista enää yksittäisiä lehtiä, vaan kaikki oli vihreää puuroa.

Suurimman osan näistä puutteista huomasin vasta saatuani lasit, sillä näkö on monimutkainen asia. Jos ihminen pitää vuorokauden laseja, jotka kääntävät näkemämme maailman väärinpäin, ihminen alkaa lopulta nähdä maailman oikeinpäin. Tämä johtuu siitä, että silmä pyrkii korjaamaan virheet. Niinpä kun likinäköisyyteni kehittyi, en huomannut pitkiin aikoihin mitään, ajattelin näkeväni yhtä hyvin kuin ennenkin.

Nykyään näköni on huonontunut sen verran, etten näe television tekstejä ilman laseja. Likinäköisyydessä on tosin se hyvä puoli, että erittäin lähelle näen hyvin. Voin siis lukea kirjaa ilman laseja, mutta silloin minun on pidettävä kirjaa hyvin lähellä, mikä tekee lukemisesta hieman hankalaa. On paljon rentouttavampaa pitää laseja ja asettaa kirja juuri niin pitkän etäisyyden päähän kuin haluaa.

En tiedä muista rillipäistä, mutta itse pystyn olemaan myös ilman laseja. Esimerkiksi kampaajalle mennessä otan lasit jo kotona pois päästä, jotta silmäni ehtisivät tottua. Joka tapauksessa, jos olen yli kuusi tuntia ilman laseja, silmiäni särkee ja toisinaan se yltyy päänsäryksi, joten pyrin olemaan mahdollisimman paljon lasit tiukasti nokalla.

Olen myös huomannut asian, joka huvittaa minua suunnattomasti. Lasittomuus ja ympäristön sumuisuus aiheuttaa minussa uneliaisuutta, varmaan siksi, että olen tottunut ottamaan lasit pois päästä vain käydessäni nukkumaan.

Olen elänyt suurimman osan elämästäni ilman laseja. Pienempänä kuvittelin, etten ikinä saisi kokea elämää rillipäänä, mutta toisin kävi. Laittaessani ensimmäiset lasit ensimmäistä kertaa kasvoilleni Instrussa, koin heti, että jokin osa minua loksahti kohdalleen. Tuntui kuin minulta olisi puuttunut ruumiinosa, joka oli viimein, pitkällisen etsinnän jälkeen (lasien valitseminen ON vaikeaa) loksahtanut paikoilleen.

Nykyään en osaa kuvitella elämääni ilman laseja. Jotkut ajattelevat lasien olevan haitta ulkonäölle. Ilman laseja koen näyttäväni… en hullulta…en liioin hassultakaan, mutta vieraalta. Katson peiliin ja mietin: Kuka tuo on?

Piilolasit eivät ole minun juttuni. Itseäni ahdistaa jo pelkkä ajatus siitä, että tunkisin jotain silmääni. Myönnetään, olen hyvin herkkä mitä tulee silmiin. Minulle oli yhtä tuskaa opetella aikoinaan pelkkä ripsivärin käyttö (onnistuin jotenkin tökkimään sitä lähes jatkuvasti silmääni). Ja silmätulehdusta olen aina vihannut, ottaisin paljon mieluummin kaksi oksennustautia ja viikkojen yskän, mutta ei silmätulehdusta KIITOS.

Sairaalakammoisena ihmisenä leikkaus ei tässä vaiheessa erityisemmin houkuttele, varsinkaan SILMÄLEIKKAUS. Yrgh. Nautin elämästä paljon enemmän lasien kanssa ja jos joskus aikuisena haluan käyttää piilolinssejä, sitten käytän. Jos haluan leikkauksen, sitten menen sinne. Mutta tällä hetkellä haluan olla oma itseni. 

perjantai 15. lokakuuta 2010

Odottavan aika on PITKÄ

Olen perjantaituulella. Aamulla ei tuntunut yhtään perjantailta, mutta tunne tuli sisälleni päästessäni takaisin kotiin. Koko päivän on ollut ihana lumivaippa maassa, olen todella hyväntuulinen. Ja ihana viikonloppu tiedossa, ah ^^

Odottelen kärsimättömänä sitä, että Inception -elokuva tulisi kauppoihin. Kävin katsomassa sen elokuussa ja täytyy sanoa, että se on ehdottomasti yksi parhaimpia näkemiäni elokuvia. Upeat näyttelijät, uskottava vaatetus, uskomattoman upea toteutus; en keksi siitä elokuvasta mitään huonoa. Paitsi sen, että se olisi saanut kestää puoli tuntia kauemmin.

Niille, jotka siis eivät ole nähneet, katsokaa ihmeessä. Ohjaajana Christopher Nolan ja päähenkilönä iki-ihana Leonardo DiCaprio, joka ei näytä juuri vanhenneen sitten Titanic-aikojen. Ja musiikit tuohon elokuvaan on säveltänyt musiikin ihmemies Hans Zimmer, joka on säveltänyt musiikkeja moniin muihin suosittuihin elokuviin, kuten Pirates of the Caribbean, Gladiator ja The Dark Knight.  

torstai 14. lokakuuta 2010

Rauhaton yö

Uskokaa täi älkää, kohta on marraskuu. Jo 14 päivää lokakuuta on kohta takana. Hurjaa miten nopeasti aika kiitää. Toisinaan se kyllä saisi kiitää nopeammin, muun muassa viime yönä.

Menin aikaisin nukkumaan, sillä olin toivottoman väsynyt. Alkuyö sujuikin hyvin, mutta pikkutunneilla alkoi painajaissarja. Heräsin jokaisen unen jälkeen ja haukoin henkeäni.

Pienempänä painajaiset olivat paljon miellyttävämpiä. Silloin painajaisessa oli selkeä ”pahis”, milloin se oli jäärouva, milloin mörkö ja milloin pelottava haamu. Nykyään suurin osa painajaisistani on paljon sekavampia. Hulluinta on, että painajaisissani saattaa olla jopa rauhallinen ja hyvä ilmapiiri, mutta herätessäni tajuan jonkin olleen unessa pahasti pielessä. Silloin pakokauhu lävistää kehoni ja saa sormet puristamaan tyynyn epämääräiseksi möykyksi.

Viime yönä pahin kaikista painajaisista oli juuri tällainen. Herättyäni siitä purin huultani ja käperryin sikiöasentoon ja rutistin itsenäni. Tuntui kuin unessa olisi ollut jonkinlainen suojaverkko, jonka kadottua jäin yksin tyhjyyteen. Tyhjyyteen, joka on kylmä ja kolea. Tyhjyyteen, jonne uppoaa kuin kivi veteen eikä löydä enää tietä pinnalle. Olisi tässä joku vieressä, ajattelin. Joku joka lohduttaisi, joku joka sanoisi, että aamulla kaikki on paremmin. Sitä on tosiaan vaikea uskoa pikkutunneilla, jolloin todellisuus tuntuu epätodelliselta ja uni näkyy vielä kirkkaana mielessä.

No, luotan siihen, että huonon yön jälkeen tulee yleensä parempi yö.    

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Asiaa rohkeudesta

Aloittaessani blogin tutuiltani tuli monenlaista kommenttia. Monet olivat hämmästyneitä ja joku sanoi minua rohkeaksikin. Rohkea? Minä? En nyt sentään. Blogin aloittaminen oli kyllä kova pala, tai tarkemmin sanoen se, kun sai pohtia ja miettiä; kyllä vai ei, kyllä vai ei. Valitsin ”kyllä"-vastauksen, enkä ole katunut. Päinvastoin. Minusta on tullut niinkin blogiriippuvainen, että sisäinen pakko pakottaa minua kirjoittamaan lähes päivittäin.

Blogin aloittamisen jälkeen kirjoittaminen ei ole siis ollut mikään ongelma. Enemmänkin pelkään, että blogini ylikuormittuu tästä virtuaalisesta päiväkirjastani. En voi sanoa olevani rohkea, koska kirjoitan blogia. Enemmänkin blogin kirjoittaminen tuntuu omalta lepohetkeltä, jolloin voi hetkeksi istua koneen ääreen ja koota paperille päässä risteileviä ajatuksia. Rohkeus on, mikäli olen ymmärtänyt oikein, sitä, että uskaltaa toimia pelosta huolimatta.

Yksi asia missä tarvitsen rohkeutta, ovat korkeat paikat. Jos joudun kiipeämään korkealle, kiipeäminen kyllä onnistuu, mutta huipulla jähmetyn niin totaalisesti kuin ihminen vain jähmettyä voi. Pidän kaksin käsin puristaen kiinni olinpaikastani ja tärisen päästä varpaisiin. Vaikka saisin hengitykseni tasaantumaan ja ajatukset lähtisivät uudelleen liikkeelle, jäseneni tärisevät kuin sähköiskun voimasta. Hullua on, että luonnonmuodostumissa en koe korkeanpaikankammoani. Alpeilla olin yksi niistä harvoista, jotka oikeasti nauttivat vuoristoajelusta.

Toinen asia missä tarvitsisin rohkeutta, on ehdottomasti jo moneen kertaan esille päässyt empiminen. Tietyt muutokset pelottavat, koska ei tiedä mihin ne johtavat. Samoin pelkään tilanteita, joita en kykene hallitsemaan, joiden kulkuun en itse pysty vaikuttamaan.

Sitten kolmas asia, nimittäin ahtaanpaikankammo. Näistä kolmesta pelostani voi vetää yhden johtopäätöksen: Chilen kaivosmiehet ovat rohkeita ja minä en kestäisi kahta kuukautta 700 metrin syvyydessä.        

Elokuun viidentenä päivänä sortunut San Josén kulta- ja kuparikaivos on toiminut uskomattoman tapahtumaketjun näyttämönä. Miehiin saatiin ensimmäistä kertaa yhteys 22. elokuuta, kun heiltä saadusta viestistä selvisi, että kaikki miehet ovat elossa. Kuullessani kyseisen uutisen olin kuin puulla päähän lyöty. Toisinaan sitä todella uskoo, että kaikki järjestyy ja tuo kyseinen hetki oli sellainen.

Miesten pelastamiseksi aloitettiin pitkän, mutta kapean pelastuskuilun rakentaminen. Tänään, 13.10.2010 kello hieman yli kahdeksan Suomen aikaa, voimme seurata suorana Chilen kaivosmiesten pelastumista. Yhden miehen nosto kaivoksesta kestää vartin, tällä hetkellä heitä on nostettu kolme, kun 30 miestä on vielä loukussa.

En voi kuin hämmästellä kyseisten kaivosmiesten rohkeutta, omaisista puhumattakaan. Ajatus siitä, että joutuisi elämään syvällä maan alla 30 asteen kuumuudessa pari kuukautta…ihan pahaa tekee. Eikä kukaan pysty sanomaan millaista tunteiden pyörremyrskyä omaiset ovat joutuneet kestämään odottaessaan perheenjäseniään kotiin. Ei kukaan, paitsi he itse. Odotus on ollut aluksi pelkoa ja kauhua, kun tieto romahduksesta tuli. Sittemmin tieto muuttui suunnattomaksi iloksi, kun tuli tieto miesten hämmästyttävästä henkiinjäämisestä.

Tällä hetkellä maapallon asukkaiden päät ovat kääntyneet Chileen odottamaan kaivosmiesten pelastumista. Itse uskallan huokaista vasta siinä vaiheessa, kun viimeinen mies on nostettu maankamaralle. Minä koko muun maailman tavoin toivon, että tämä uskomaton ja ainutlaatuinen pelastusoperaatio onnistuisi.

tiistai 12. lokakuuta 2010

LUNTA!

Lunta lunta lunta iiiihanaaa :D

En voi mitään itselleni kun näen valkoisten, ihanien pumpulien satavan maahan ja vihreä ruoho peittyy valkoiseen vaippaan. Haluan juosta puhtaan lumen päällä ja kauhoa taivaan hiutaleita käsiini. Olen pienestä pitäen rakastanut lunta ja talvea. Mielestäni mikään ei voi parantaa syksyistä päivää kuin ensilumi ja kaikki sen jälkeen satavat lumet.

Ensilumi jää minulta harvoin huomaamatta. Välillä se tosin sataa nukkuessani, mutta tänä vuonna oli onnea. Onnistuinpa olemaan vielä ikkunan vieressä kun tämä historiallinen tapahtuma toisti itseään.

Mielestäni on ihanaa katsoa lumisadetta ja jos pitäisi valita lumisateen ja aurinkoisen poutasään väliltä… no, se vaihtelee. Tällä hetkellä valitsisin lumisateen. 

lauantai 9. lokakuuta 2010

Myllerrystä

Olen parin kuluneen päivän aikana miettinyt, kuinka helposti ihmisten mielipiteitä ja muistikuvia voi muuttaa. Ääripäinä voisi ottaa uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan, mutta nyt puhun paljon salakavalammasta mielipiteiden muuttamisesta.

Itselläni on parikin esimerkkiä elävästä elämästä. Kärsin osittain huonosta muistista. Tietyt asiat muistan yllättävän hyvin, esimerkiksi sananlaskut ja erilaiset muistisäännöt jäävät helposti päähäni. Minun on helppo loistaa teoriaa vaativissa kokeissa, koska opeteltuani teoriat kerran kirjasta huolella, osaan ne ties kuinka kauan. Minulla ei ole koskaan ollut sellaista ongelmaa, etten olisi muistanut kokeisiin tulevia asioita. Sen sijaan kun tulee puheeksi arkipäivän muisti… no, joitain asioita muistan, joitain en. Muistan tarkasti mitä ruokaa olen milloinkin syönyt, muistan mitä asioita olen tehnyt, mitä on tekemättä, lyhyt ostoslista jää helposti mieleeni ja opin reitit nähtyäni ne pariin kertaan. Mutta sitten kun mennään IHMISTEN nimiin. Voi luoja, anteeksi kaikille joiden nimen olen unohdellut, nimittäin en todellakaan tee sitä tahallani. En tiedä mistä se johtuu, mutta nimien kanssa olen aina ollut hieman hataralla pohjalla.

Usein käy myös niin, että muistan etu- tai sukunimen, mutta toinen puolisko ei tule millään mieleen. Lisäksi on käynyt ties monta kertaa niin, että muistan nimen siihen asti kun joku kysyy: ”Hei, anteeksi. Mikä hänen sukunimensä olikaan?” Siinä vaiheessa pää menee useimmiten tyhjäksi.

Toki on niitäkin nimiä, jotka jäävät päähäni ilman mitään ongelmaa. Olen toisinaan pohtinut, voisiko nimimuistiani parantaa jotenkin. Tuntuu vain erityisen tyhmältä nähdä paljon vaivaa asian eteen, joka käy muilta ilman minkäänlaista ponnistelua.

Se nimimuististani, siitä tuli mieleeni päivän aihe. Itse menen helposti sekaisin nimissä siinä vaiheessa, kun joku sanoo esimerkiksi: ”Eikös hänen sukunimensä ole Virtanen?” Jos henkilö on minulle lähes vieras, saattaa mikä tahansa sukunimi mennä läpi: ”Kyyllä, taitaa olla.” Toisinaan on onneksi käynyt niin, että päänsisäinen kelloni on soinut väärän nimen kohdalla ja olen jopa saattanut muistaa oikean nimen.   

Sama rumba kasvomuistin kohdalla. Tuttujen henkilöiden kasvot muistan selvästi, mutta kuvitellaan uusi tilanne. Puhun henkilön kanssa viisi minuuttia, minkä jälkeen henkilö lähtee pois. Viereeni tulee tuttu henkilö, joka kysyy: ”Kenen kanssa juttelit?” Kuvitellaan etten muista nimeä. Kanssani jutteleva henkilö kysyy: ”No… oliko hänellä silmälasit? Minkä värinen tukka?” Siinä vaiheessa pääni sisällä alkaa hirveä kuhina, kuin mehiläisparvi olisi päättänyt, että sinne tulee pesä. Mietin itsekseni: Silmälasit? Hiusten väri? Millaiset hiukset? Vaaleat ja pitkät? Kiharat? Polkka? Minkä väriset silmät?

Pohdinnan lopputulos valitettavasti usein on, että johdattavien kysymysten takia päässäni oleva mielikuvani henkilöstä vääristyy. Tämän takia minun on toisinaan hyvin vaikeaa kuvailla henkilöitä, sillä pelkään lisääväni heihin piirteitä, joita heillä ei todellisuudessa ole.

Opiskelupaikan valinta lienee vaikeaa kaikille nuorille. Vaikka oma suunta olisi aivan selvä, voi mielessä surrata monenlaisia mehiläisiä: Millainen palkka kyseisessä työssä on? Sopivatko työajat minulle? Jaksaisinko yötyötä? Millaiset työskentelyolosuhteet? Kuinka moni työllistyy?

Opiskelupaikkaa valitessani minulla oli aluksi kaksi hyvää vaihtoehtoa. Molemmat niistä kaatuivat hetkessä, kun tuttuni sai muutamaan lauseeseen kiteytettynä kerrottua, miksi minun kannattaisi miettiä kahdesti. ONNEKSI sain heti kaksi uutta vaihtoehtoa, joiden tiedän sopivan itselleni paljon paremmin. Toisinaan mietin kauhuissani, miten olisi käynyt jos tuttavani ei olisi avannut silmiäni. Olisinko valinnut työpaikan joka ei pohjimmiltaan sovi minulle? Olisinko turhautunut töissä?

Myös auktoriteetteihin liittyvä mielipiteisiin vaikuttaminen lienee yleistä ja tuttua kaikille. Jos ihailemamme tai kunnioittamamme henkilö sanoo mielipiteensä jostain, osa meistä on heti valmiita muuttamaan mielipiteitään vastaamaan ihaillun henkilön näkemysmaailmaa. Toiset taas ajattelevat: Hyvä, mutta itse ajattelen näin.

Tällaista mielipiteen muutosta voi käydä myös, jos asiantuntija kertoo mielipiteensä tarpeeksi vakuuttavasti. Puolessa tunnissa ydinvoiman vastustajasta voi tulla sen puolestapuhuja, jos asiantuntija osaa vetää oikeista naruista. Jopa päättömistä asioista voi oikeilla sanoilla saada järkevänkuuloista asiaa.

Toki ei pidä unohtaa mainontaa ja propagandaa. Kyseessä on kaksi hyvin voimakasta tapaa vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin. Mainokset ja propaganda ovat lisäksi asioita, jotka jäävät ihmisten mieleen pitkäksi aikaa. Tässä lienee tarpeeksi pohdintaa tälle päivälle :)

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Vierivät päivät,

matelevat yöt.
Pitkät päivät, raskaat työt.
Joskus onnen hetkiä pieniäkin
päivä tuo tullessaan.
Ovat ne ohi ennen kuin
huomaatkaan.


Vaan miksipä itkeä sattunutta,
on edessä paljon, paljon uutta.
Uutta ihanaa, kenties opettavaista.
Ihmisiä meitä on monenlaista.
Kirjavaista kummajaista.

 
TAAS on yksi päivä ohi liian nopeasti. Tekisi mieli riippua viisarissa; anna vielä hetki, anna vielä hetki. Mutta kello on armoton ja tikittää eteenpäin aina niin kauan kunnes patteri loppuu. Sitten vaihdetaan uusi ja aika kulkee taas eteenpäin.

On tässä hyvätkin puolensa. Olen varsinkin parina edellispäivänä huomannut, että ihmiselämä on ikuista oppimista. Huomenna tiedän enemmän kuin tänään. Huomenna näen asioita eri perspektiivistä. Lisäksi täytyy muistaa kuuluisa sanonta: Huomenna paremmin. Joten, miksi siis pelätä ajan kulumista. Sehän on loppujen lopuksi väistämätön tosiasia. Miksi emme voisi hyväksyä vanhentumista tyytyväisinä ja iloisina sen sijaan, että itkemme peilin ääressä ryppyjä ja lisäkiloja?    

On ihanaa käydä illalla nukkumaan touhukkaan päivän jälkeen ja painaa pää tyynyyn huomisia seikkailuja odotellessa :)



tiistai 5. lokakuuta 2010

Mitä ei sanoiksi voi pukea


Suomenkielen sanavarasto on laaja. Sanoja sekä ilmaisuja on vaikka muille jakaa. Silti on asioita, joita ei vain pysty sanoin selittämään. Samoin kuvien sanotaan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa. Tämä pitää paikkaansa, kuva nimittäin yleensä vangitsee kaiken mahdollisen. 










Vai onko asia sittenkään niin?

maanantai 4. lokakuuta 2010

Odotellessa

En voi olla ihailematta alkavaa päivää; aurinko paistaa kutsuvasti puiden takaa, maa on kuiva, ilma raikas. Tuskin maltan odottaa sitä, kun saan vetäistä kengät jalkaan ja astella ulos raittiiseen ilmaan.

Jouluihmisenä olen näin lokakuun alkaessa tietenkin suunnitellut jo joululahjoja, ideoita löytyy paljon, saa nähdä mitkä niistä toteutuvat. Olen kuitenkin myös hitusen verran, mutta vain hitusen, allapäin, sillä tiedän kesän olevan viimeistään nyt todella ohi. Edellinen talvi oli täydellinen lumineen ja pakkasineen, mutta lumien vain pysyessä maassa huomasin todella odottavani kesän lumoavaa vihreyttä ja lämpöä. Kauan kaivattu kesä kesti pitkään ja oli ihana, mutta näin jälkikäteen jäin kaipaamaan sitä.

No, joka tapauksessa, tällä hetkellä odotan kesää enemmän hetkeä, jolloin ensilumi sataa maahan. Jos ette muuten sinä päivänä vilkaisekaan ulos, viimeistään blogistani tulette huomaamaan tämän tapahtuman. Sen voin taata.

Ihmisten on helpompi elää hetkessä, jos tulevaisuudessa on jotain kivaa odotettavissa. Itselläni on jo tällä viikolla paljon asioita joita odotan. Yksi viikon kohokohdista on se, kun pitkästä aikaa saavun rakkaille tuttavilleni yöksi. Olen ollut viime aikoina kiireinen ja suunnitelmani käydä siellä ja viivähtää hieman pitempi tovi ovat aina vain jääneet kauemmas tulevaisuuteen. Joten heti kun sain suuren urakan pois niskastani, päätin, että nyt on sen aika :)

Kauan kaivattu syysloma (kenellä se nyt on) häämöttää tulevaisuudessa. Asuinpaikasta riippuen se on hieman lyhyemmän tai pidemmän ajan päässä, mutta kohta se kuitenkin on. Joten ei muuta kuin iloisin mielin eteenpäin syyslomaa tai jotain muuta odotellessa.  

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Ei ihan, mutta melkein

Eilen aloitin aamuni pirteällä kävelylenkillä. Mittari pysyi hievahtamatta nollassa, mutta ulkona ei tuntunut kylmältä. Oli lähes tyyntä, vain pieniä ilmavirtauksia tuntui kasvoilla. Maisema oli kuin sadusta; kosteilla heinikoilla ja vihreällä nurmella oli kastepisaroita. Ympärilläni näkyi hämähäkinseittejä kuusenoksilla ja usva peitti näkyvyyttä. Paikoin se syveni jopa sumuksi, jonka läpi auringonsäteet taistelivat tiensä. Metsä näytti satumetsältä auringonpaisteen osuessa leijuvaan usvaan. Saatoin sieluni silmin nähdä uljaan, valkoisen yksisarvisen, joka kävelee puun takaa.

Eilen oli sellainen aamu, jolloin ihminen kokee kaiken olevan mahdollista. Lähes haukoin henkeäni nähdessäni, kuinka suuret, ruskan ansiosta värjäytyneet puut, nousivat maasta kuin vastarintana nousevaa harmautta vastaan. Olisi tehnyt mieli kävellä puun juurelle ja istua siihen vain tuijottamaan usvaa ja odottamaan sen hidasta katoamista. Kymmenien lintujen noustessa siivilleen aivan silmieni edessä pellolta, johon joku oli käynyt ripottelemassa valkoisia timantteja, saatoin vain tuijottaa niitä.

Eilen oli muutenkin mahtava päivä. Ainoat kyyneleet tuli vuodatettua sipulille. Tunsin itseni vapaaksi ja sain tehdä mitä itse halusin, mitä itse kaipasin. Ja aion jatkaa samaa tänään.

Se sai minut miettimään, miten ihmisen vapaus luokitellaan. Polttareista usein sanotaan, että se on ihmisten ”viimeinen hetki vapaana.” Sen sijaan monet vertaavat sinkkuelämää kahleisiin, joista haluaa irti mahdollisimman pian. Vapaus on asia, joka on erittäin henkilökohtainen. Vapauden riistäminen toiselta ihmiseltä on ihmisoikeuksien loukkaamista. Omaan mielipiteeseen pitäisi olla sijaa ja kuten kaikki tietävät, jokaisen mielipide on tärkeä. Suomessa omat mielipiteet ja oikeudet nähdään tärkeänä asiana. Se on sitten toinen asia, äänestääkö kansa vaaleissa. Muuttuuko mikään äänestyksen jälkeen?

Oli mielenkiintoista seurata, kuinka eduskunnassa nostettiin reippaasti palkkoja. Samaan aikaan mieleen tuli ammatteja, jotka ovat selvästi alipalkattuja. Lastentarhaopettajat tekevät korvaamatonta työtä päiväkodeissa, siellähän on ihmisten tulevaisuus. Kouluavustajat auttavat oppilaita, mikä on hyväksi oppimiselle, joka on pohja lapsen tulevaisuudelle. Entä millainen palkka heillä on? Ja eikö opettajien pitäisi myös saada parempaa palkkaa? Ilman siivoojia kaikkialla olisi törkyistä ja epäsiistiä. Miksi heille maksetaan niin tärkeästä työstä huonoa palkkaa? Entä opiskelijat, jotka elävät nuudeleilla ja monta viikkoa vanhalla spagetilla? Eikö heidän tukiaan voisi hieman nostaa?

Se siitä maailman epäoikeudenmukaisuudesta, kenties vääryys vielä korjataan. Palaan tästä takaisin vapauden määrittelyyn. Usein sanotaan, että ihmisillä on vapaus päättää omasta elämästään. Valitettavan usein näyttää siltä, että päätöksenteko on kyllä mahdollista, mutta jokin ylempi taho päättää lopullisen tuloksen. Toisinaan tulee helposti sellainen tunne, että on tässä maailmassa vain toisten pompotettavana.

Eikös tarkoituksena ollut etsiä elämän hyviä puolia ja pieniä hyviä hetkiä? Pahus, alkua lukuun ottamatta se ei minulta tänään oikein onnistunut. Olen tainnut miettiä jo liikaakin ympäröivän maailman tapahtumia.   

Positiivisena lopputoteamuksena voisi todeta, että oma vapaus on aarre, jonka puolesta kannattaa taistella. Kuten monen muunkin asian kohdalla, myös sen arvo valkenee vasta sen menetettyään. Kannattaa iloita niistä asioista, joita on mahdollisuus tehdä.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Muutoksen tuulia

Ei huolta rakkaat lukijat, sama blogi on kyseessä kuin ennenkin :) halusin vain pientä vaihtelua näin lokakuun kunniaksi. Ja onhan tuo kuva aika piristävä, vai mitä? Saas nähdä mitä marraskuulle keksisi…

Tosiaan, itselläni lokakuu on pyörähtänyt käytiin hyvissä, hieman väsyneissä, mutta helpottuneissa tunnelmissa.

Televisiosta tuli Tjäreborgin mainos, jossa kaksi naista on kylpylässä. Kylpylä on hämärä ja kutsuva. Vanhasta lampusta suhahtaa miesääni: ”Hei arvon leidit! Olen lampunhenki! Saatte kolme toivomusta.” Tähän naiset toteavat kummastuneina: ”Mutta meillähän on jo kaikkea.” Lampunhenki naurahtaa: ”Varma kanssa? Saisitte…” ja aloittaa pitkän luettelon timanteista ja aarteista. Näihin puheisiin naiset vastaavat kättään heilauttamalla, lampunhengen puheet ovat heille sanahelinää: ”Blaa, blaa, blaa.”

Mainos ei vaikuta kovin uskottavalta. Olisihan se ihanaa, jos ihmiset voisivat tyytyä siihen mitä on. Nähtyäni mainoksen olen usein miettinyt, kuinka paljon ihmiset odottavat elämältä. Mitä ihmiset haluavat? Entä mitä he tarvitsevat? Nämä ovat kaksi eri asiaa, jotka on tärkeä erottaa toisistaan.

Itse aion tulevaisuudessa kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten hyvin asiat minulla ovatkaan, sen sijaan, että murehtisin pieniä arkipäivän asioita. Elämä on ainutkertainen tilaisuus ja jokaisella on mahdollisuus elää se tavallaan. Aion kiinnittää huomiota elämän hyvyyteen ja haastan teidät, rakkaat lukijat, tekemään samoin. Lokakuu on tyytyväisyyden ja elämän hyvyyden kuukausi. Kirjoittakaa lokakuun aikana kommentteihin asioita, joista olette tyytyväisiä sekä elämän hyviä puolia. Katsotaan lokakuun lopulla kuinka paljon niitä on saatu koottua. Tämän lisäksi myös muu kommentointi on tietenkin suotavaa.    

Mahatma Gandhi sanoi: ”Maailma on tarpeeksi iso tyydyttääkseen kaikkien ihmisten tarpeet, mutta ei riittävän iso tyydyttääkseen ihmisen ahneuden.” Osoitetaan, että hän saattaa olla väärässä.

Hyvää lokakuuta!

Lukijat