Rillit vinoon ja menoks

Euroopassa 30–40 prosenttia väestöstä kärsii likinäköisyydestä. Se on paljon, mutta ei mikään yllätys. Miettikää itse kuinka monta rillipäätä näette päivänne aikana. Puhumattakaan piilolasien käyttäjistä sekä niistä, jotka ovat korjanneet näkönsä leikkauksella.

  

Itselläni oli pitkään täysin moitteeton näkö. Aluksi hämmästelin huomatessani, kuinka ystäväni saattoi osoittaa sormellaan pitkälle kadun toiseen päähän ja luetella mutkattomasti kauppojen nimiä kylteistä. Kun itse siristelin niin pitkälle, näin kyllä kyltit, mutta teksti oli mennyt sumeaksi sekamelskaksi. Aivan kuin katsomani kohde olisi muutamien satojen metrien sijaan kilometrien päässä. Mutta kaikki näkevät näin, ajattelin.

Oma likinäköisyyteni kehittyi hitaasti ja niin huomaamattomasti, etten tajunnut asiaa ennen kuin havahduin siihen, etten erottanut puista enää yksittäisiä lehtiä, vaan kaikki oli vihreää puuroa.

Suurimman osan näistä puutteista huomasin vasta saatuani lasit, sillä näkö on monimutkainen asia. Jos ihminen pitää vuorokauden laseja, jotka kääntävät näkemämme maailman väärinpäin, ihminen alkaa lopulta nähdä maailman oikeinpäin. Tämä johtuu siitä, että silmä pyrkii korjaamaan virheet. Niinpä kun likinäköisyyteni kehittyi, en huomannut pitkiin aikoihin mitään, ajattelin näkeväni yhtä hyvin kuin ennenkin.

Nykyään näköni on huonontunut sen verran, etten näe television tekstejä ilman laseja. Likinäköisyydessä on tosin se hyvä puoli, että erittäin lähelle näen hyvin. Voin siis lukea kirjaa ilman laseja, mutta silloin minun on pidettävä kirjaa hyvin lähellä, mikä tekee lukemisesta hieman hankalaa. On paljon rentouttavampaa pitää laseja ja asettaa kirja juuri niin pitkän etäisyyden päähän kuin haluaa.

En tiedä muista rillipäistä, mutta itse pystyn olemaan myös ilman laseja. Esimerkiksi kampaajalle mennessä otan lasit jo kotona pois päästä, jotta silmäni ehtisivät tottua. Joka tapauksessa, jos olen yli kuusi tuntia ilman laseja, silmiäni särkee ja toisinaan se yltyy päänsäryksi, joten pyrin olemaan mahdollisimman paljon lasit tiukasti nokalla.

Olen myös huomannut asian, joka huvittaa minua suunnattomasti. Lasittomuus ja ympäristön sumuisuus aiheuttaa minussa uneliaisuutta, varmaan siksi, että olen tottunut ottamaan lasit pois päästä vain käydessäni nukkumaan.

Olen elänyt suurimman osan elämästäni ilman laseja. Pienempänä kuvittelin, etten ikinä saisi kokea elämää rillipäänä, mutta toisin kävi. Laittaessani ensimmäiset lasit ensimmäistä kertaa kasvoilleni Instrussa, koin heti, että jokin osa minua loksahti kohdalleen. Tuntui kuin minulta olisi puuttunut ruumiinosa, joka oli viimein, pitkällisen etsinnän jälkeen (lasien valitseminen ON vaikeaa) loksahtanut paikoilleen.

Nykyään en osaa kuvitella elämääni ilman laseja. Jotkut ajattelevat lasien olevan haitta ulkonäölle. Ilman laseja koen näyttäväni… en hullulta…en liioin hassultakaan, mutta vieraalta. Katson peiliin ja mietin: Kuka tuo on?

Piilolasit eivät ole minun juttuni. Itseäni ahdistaa jo pelkkä ajatus siitä, että tunkisin jotain silmääni. Myönnetään, olen hyvin herkkä mitä tulee silmiin. Minulle oli yhtä tuskaa opetella aikoinaan pelkkä ripsivärin käyttö (onnistuin jotenkin tökkimään sitä lähes jatkuvasti silmääni). Ja silmätulehdusta olen aina vihannut, ottaisin paljon mieluummin kaksi oksennustautia ja viikkojen yskän, mutta ei silmätulehdusta KIITOS.

Sairaalakammoisena ihmisenä leikkaus ei tässä vaiheessa erityisemmin houkuttele, varsinkaan SILMÄLEIKKAUS. Yrgh. Nautin elämästä paljon enemmän lasien kanssa ja jos joskus aikuisena haluan käyttää piilolinssejä, sitten käytän. Jos haluan leikkauksen, sitten menen sinne. Mutta tällä hetkellä haluan olla oma itseni.