Aloittaessani blogin tutuiltani tuli monenlaista kommenttia. Monet olivat hämmästyneitä ja joku sanoi minua rohkeaksikin. Rohkea? Minä? En nyt sentään. Blogin aloittaminen oli kyllä kova pala, tai tarkemmin sanoen se, kun sai pohtia ja miettiä; kyllä vai ei, kyllä vai ei. Valitsin ”kyllä"-vastauksen, enkä ole katunut. Päinvastoin. Minusta on tullut niinkin blogiriippuvainen, että sisäinen pakko pakottaa minua kirjoittamaan lähes päivittäin.
Blogin aloittamisen jälkeen kirjoittaminen ei ole siis ollut mikään ongelma. Enemmänkin pelkään, että blogini ylikuormittuu tästä virtuaalisesta päiväkirjastani. En voi sanoa olevani rohkea, koska kirjoitan blogia. Enemmänkin blogin kirjoittaminen tuntuu omalta lepohetkeltä, jolloin voi hetkeksi istua koneen ääreen ja koota paperille päässä risteileviä ajatuksia. Rohkeus on, mikäli olen ymmärtänyt oikein, sitä, että uskaltaa toimia pelosta huolimatta.
Yksi asia missä tarvitsen rohkeutta, ovat korkeat paikat. Jos joudun kiipeämään korkealle, kiipeäminen kyllä onnistuu, mutta huipulla jähmetyn niin totaalisesti kuin ihminen vain jähmettyä voi. Pidän kaksin käsin puristaen kiinni olinpaikastani ja tärisen päästä varpaisiin. Vaikka saisin hengitykseni tasaantumaan ja ajatukset lähtisivät uudelleen liikkeelle, jäseneni tärisevät kuin sähköiskun voimasta. Hullua on, että luonnonmuodostumissa en koe korkeanpaikankammoani. Alpeilla olin yksi niistä harvoista, jotka oikeasti nauttivat vuoristoajelusta.
Toinen asia missä tarvitsisin rohkeutta, on ehdottomasti jo moneen kertaan esille päässyt empiminen. Tietyt muutokset pelottavat, koska ei tiedä mihin ne johtavat. Samoin pelkään tilanteita, joita en kykene hallitsemaan, joiden kulkuun en itse pysty vaikuttamaan.
Sitten kolmas asia, nimittäin ahtaanpaikankammo. Näistä kolmesta pelostani voi vetää yhden johtopäätöksen: Chilen kaivosmiehet ovat rohkeita ja minä en kestäisi kahta kuukautta 700 metrin syvyydessä.
Elokuun viidentenä päivänä sortunut San Josén kulta- ja kuparikaivos on toiminut uskomattoman tapahtumaketjun näyttämönä. Miehiin saatiin ensimmäistä kertaa yhteys 22. elokuuta, kun heiltä saadusta viestistä selvisi, että kaikki miehet ovat elossa. Kuullessani kyseisen uutisen olin kuin puulla päähän lyöty. Toisinaan sitä todella uskoo, että kaikki järjestyy ja tuo kyseinen hetki oli sellainen.
Miesten pelastamiseksi aloitettiin pitkän, mutta kapean pelastuskuilun rakentaminen. Tänään, 13.10.2010 kello hieman yli kahdeksan Suomen aikaa, voimme seurata suorana Chilen kaivosmiesten pelastumista. Yhden miehen nosto kaivoksesta kestää vartin, tällä hetkellä heitä on nostettu kolme, kun 30 miestä on vielä loukussa.
En voi kuin hämmästellä kyseisten kaivosmiesten rohkeutta, omaisista puhumattakaan. Ajatus siitä, että joutuisi elämään syvällä maan alla 30 asteen kuumuudessa pari kuukautta…ihan pahaa tekee. Eikä kukaan pysty sanomaan millaista tunteiden pyörremyrskyä omaiset ovat joutuneet kestämään odottaessaan perheenjäseniään kotiin. Ei kukaan, paitsi he itse. Odotus on ollut aluksi pelkoa ja kauhua, kun tieto romahduksesta tuli. Sittemmin tieto muuttui suunnattomaksi iloksi, kun tuli tieto miesten hämmästyttävästä henkiinjäämisestä.
Tällä hetkellä maapallon asukkaiden päät ovat kääntyneet Chileen odottamaan kaivosmiesten pelastumista. Itse uskallan huokaista vasta siinä vaiheessa, kun viimeinen mies on nostettu maankamaralle. Minä koko muun maailman tavoin toivon, että tämä uskomaton ja ainutlaatuinen pelastusoperaatio onnistuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti