Love, love, loooove

Kuvitelkaa, että teidän täytyy selostaa itsestänne toiselle ihmiselle. Kertomiseen liittyy yksi sääntö: et saa puhua mitään rakkaudesta ja rakastamisesta. Eikös kerronta mene aika latteaksi?

Rakkaus on käsitteenä hieman harhaanjohtava. Tietyissä tilanteissa sitä käytetään liikaa, kun taas tietyissä liian vähän. Valaisen hieman mitä ajan takaa. Ihmiset puhuvat rakkaudesta monissa yhteyksissä: ”Rakastan kissaani. Rakastan pitsaa. Rakastan harrastustani.” Toisaalta, ihmiset harvemmin sanovat: ”Rakastan ystävääni.”

Rakkaudesta on löydettävissä monia eri muotoja. On kiihkeää rakkautta, joka vallitsee seurustelun alkuvaiheessa. Sitten on lempeää rakkautta, mitä on erityisesti huomattavissa vanhemmissa pariskunnissa. Ja tietysti omiin vanhempiinsa tuntee erilaista rakkautta kuin seurustelukumppaniinsa. Itse sanoisin, että ystävyys on myös yksi rakkauden muoto.

Kun asiaa ajattelee, ystävyydessä ja rakkaudessa on paljon yhteistä. Ne molemmat perustuvat luottamukseen ja toisen hyväksymiseen sellaisena kuin hän on. Molempia pidetään myös elämän polttoaineena: jokainen ihminen tarvitsee ystäviä ja rakastajan. Erona tosin se, että ystäviä voi olla monta, mutta sielunkumppaneita on yleensä vain yksi. Ellei sitten haaremia perusta.

Miettikääpä sitten elokuva, jossa ei ole yhtäkään romanttista kohtausta. Menee hyvin vaikeaksi. Erityisesti minua ovat viime aikoina huvittaneet lastenelokuvat; oli piirretty mikä tahansa, sinne mahtuu aina romantiikkaa ja rakkautta. Mielenkiintoista kyllä, kiinnostus kumppanin etsimiseen herää monilla vasta yläkoulussa. Tai ammattikoulussa/lukiossa. Tai myöhemmin. Mutta vakavan seurustelun alkaminen alakoulussa lienee harvinaista. Miksi siis lastenelokuvat ovat täynnä rakkautta? Kenties siksi, että elämä ilman rakkautta on tylsää. Eikä sellainen ole terveellistä kenellekään.